Kymmenen vuotta sitten koin matkustamattomuudestani alemmuutta. Lapsena perheeni matkusti toisinaan Ruotsiin tai Tallinnaan ja kadehdin kavereitani, jotka lähtivät joululomalla Teneriffalle. Siellä oli kuulemma ihanaa. Lukiossa minulla ei ollut varaa lähteä vaihtoon, ja illanvietoissa pääsin ruksimaan kartasta maita pääasiassa siksi, että olin laulanut kilpailumatkoja tekevässä kuorossa. Yliopiston alkuvaiheessa pelasin kolmen läheisen ystäväni kanssa Mä en oo koskaan -peliä. “Tiedän, mistä Minja saisi pisteen”, sanoi yksi. “No?” Kysyin. “Mä en oo koskaan käynyt Afrikassa.” Ystäväni todennäköisesti ajattelivat punehtumiseni johtuvan punaviinistä eivätkä häpeästä.

Kymmenen vuotta sitten matkustaminen oli statussymboli. Kun matkustin opintolainalla New Yorkiin, oli New Yorkiin pääsemistä tärkeämpää, että sain sanoa matkustaneeni New Yorkiin. Mä en oo koskaan lisäksi noihin aikoihin leikittiin näet myös Hei meistä tulee keskiluokkaa -peliä, jossa mannerten välisen matkan ohella pisteitä ropisi muun muassa siitä, että kävi syömässä ravintoloissa, joihin opiskelijabudjetilla ei olisi ollut oikeasti varaa, ja että joi chardonnayta (lentokoneviini!) ainoastaan ironisesti.

Matkustamista on perusteltu kuluneilla kliseillä, kuten “matkailu avartaa” tai “pitää mennä kauas, jotta näkisi lähelle”. Molempien kuuleminen aiheuttaa minussa myötähäpeää. Kun sanoo, että “matkailu avartaa”, tulee näet oikeastaan sanoneeksi, ettei jaksa ottaa maailmasta selvää lukemalla. Ja se, että täytyisi matkustaa kauas nähdäkseen lähelle kuulostaa lähinnä emotionaaliselta laiskuudelta. Miksi kävisin vaikean erokeskustelun, kun voin lähteä reppureissaamaan Aasiaan? Toki etnografit ja antropologit suosivat vieraita kulttuureita opiskellessaan paikan päälle menemistä ja ihmisten arkeen soluttautumista. Mutta viimeksi kun tarkistin, ei selfien ottaminen Empire State Buildingissa täyttänyt akateemisen kenttätutkimuksen kriteerejä.

Ylipäänsä se, että hyvin toimeentulevat länsimaiset ihmiset lentelevät ympäri maailmaa toteuttamassa itseään on ilmastokriisin aikaan melkoisen irvokas ajatus. Vielä irvokkaampi siitä tulee, jos matkustamisen tarkoitus on “etsiä itseään”, jolloin henkisen kasvun nimissä eksotisoidaan kokonainen kulttuuri ja pohditaan vieraassa paikassa, että minä minä minä. Miksi kukaan menisi kauas tuijottamaan omaa napaansa, kysynpähän vaan?

En ole tällä saralla pyhimys. Viimeiset vuodet olen lennellyt ihan miten sattuu sekä lomailun että työn puolesta. Pyrin kuitenkin parantamaan tapojani. En ole vieläkään käynyt Afrikassa, mutta enää se ei harmita. Kymmenen vuotta sitten koin matkustamattomuudesta alemmuutta, nykyään tunnen tarvetta selitellä matkustamistani. Pidän tätä erinomaisena kehityksenä.

Sekä henkilökohtaisesti että poliittisesti.

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Helsingin Sanomissa julkaistiin viime viikonloppuna lauantaiessee, jossa Tuija Siltamäki ruoti 2010-luvun keskustelukulttuuria. “Suomesta on tullut lässyttäjien maa, jossa korkeakoulutettu ihminen ei tunnista sarkasmia, vaikka se ajaisi Sananvapauden aukiol­la hänen päälleen sähköpotkulaudalla”, kirjoitti Siltamäki esseessään. Tulkitsin pointin jota kuinkin siten, että nykyään ei voi sanoa oikeastaan mitään ilman, että joku loukkaantuu. Esseessä puhuttiin tunteiden ylivallasta ja Suomesta lässyttäjien maana.

Siltamäki ei suinkaan ole ensimmäinen ihminen, joka esittää nykyisen keskustelukulttuurin pyörivän pahastumisen ehdoilla. Eikö-mitään-saa-enää-sanoa -mantraa on toisteltu vuosikausia siitä huolimatta, että kukaan ei ole kieltänyt ketään sanomasta mitään. Nykykeskustelu on pilannut sananvapauden ja sarkasmin! Ennen oli kunnollista!

Vai oliko tosiaan? Itse en ole siitä ihan varma. Omasta mielestäni väitteet mielensäpahoittamiskulttuurin lisääntymisestä ovat runsaan liioiteltuja.

Väitettä perustellaan usein toteamalla, että nykyään liian monia asioita pidetään “ongelmallisina”. Ongelmallisuuden osoittaminen sen sijaan nähdään usein feministisenä liioitteluna – taas halutaan kieltää jotain ja mikä vika niissä Fazerin lakritsakääreissäkin muka oli! Myös Siltamäen mukaan “2010-luvulla valtavirta­julkisuutta ovat alkaneet määrittää sensitiivisyys ja intersektionaalinen ajattelu.” Vaikka Siltamäki tunnistaa ja tunnustaa aiempien vuosien tasa-arvotyön (naurahdin päästessäni kohtaan: “Jos maailma ei menisi eteenpäin eikä totuttua kyseenalaistaisi, en minäkään olisi töissä kirjoittamassa tätä tekstiä, vaan jossain maakuopassa lukutaidottomana synnyttämässä”), tulee hän näin vetäneeksi yhtäläisyysviivan intersektionaalisuuden ja mielensäpahoittamisen välille.

Itse en sitä viivaa onnistu vetämään. Toki kun feministinä esitän kritiikkiä, tulkitaan se mielellään loukkaantumiseksi, mutta se on ihan eri keskustelu kuin se, että oikeasti olisin loukkaantunut. Kas kun se, että feministi puhuu ableismista ei ole “mielensäpahoittamista”, vaan kritiikkiä, jonka esittämisen tärkeyttä myös essee paradoksaalisesti peräänkuulutti. Väitänkin, että päätelmä mielensäpahoittamiskulttuurin lisääntymisestä erityisesti feministien toimesta on syntynyt jotakuinkin näin: Kun feministi esittää kritiikkiä, häntä syytetään loukkaantumisesta. Sitten tehdään laajempi oletus mielensäpahoittajakulttuurista, jota feministit edistävät, vaikka kukaan ei alunperinkään ”pahoittanut mieltään”.

Itse pidän ongelmallisena (kyllä, epäironisesti!), että kritiikin esittäminen esitetään kovin usein mielensäpahoittamisena erityisesti silloin, kun kritiikki kohdistuu valta-asemasta huuteluun tai vähemmistöjen kustannuksella hassutteluun sananvapauden nimissä. Mutta minäpä olenkin tällainen intersektionaalinen feministi, jonka mielestä ableismi, seksismi tai rasismi ei ole hauskaa.

Kenenkään sananvapautta en ole rajoittanut, mutta pidätän itselläni jatkossakin oikeuden esittää kritiikkiä.

PS: En ole loukkaantunut.

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER