Pori Jazz: Potkut, jotka puolustivat yhdenvertaisuutta

Yhdessä päivässä tapahtui seuraavaa: Pori Jazzin nyt jo entinen toimitusjohtaja Aki Ruotsala kertoi julkisesti, ettei usko homojen olemassaoloon, ainoastaan homouteen, ja vertasi homoudesta eheytymistä huumekoukusta irtipääsemiseen. Pori Jazz kiirehti kertomaan, että tapahtuma on kaikille avoin ja että festivaalin toimijat vastustavat kaikkea syrjintää. Ymmärrettävästi homofobinen toimitusjohtaja ei tähän kuvaukseen mahdu, joten Ruotsala irtisanottiin saman päivän aikana.

 

Itse pidin pikapotkuja osoituksena siitä, että yhdenvertaisuus on mennyt Suomessa eteenpäin: yritykset ja tapahtumat eivät halua profiloitua avoimesti syrjivien käytäntöjen puolustamiselle. Osin tämä lienee arvoperustaista, osin syynä on ihmisten negatiivinen reagointi ja sitä kautta taloudellinen haitta. Yhtä kaikki, syrjintää katsotaan yhä harvemmin läpi sormien. Ja siksi Pori Jazzin päätös irtisanoutua toimitusjohtajan puheista oli ilahduttava.

 

Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä. Muun muassa Laura Huhtasaari on käyttänyt potkuista termiä “joukkolynkkaus” ja esittänyt, että Ruotsalaa syrittiin “vakaumuksensa vuoksi”. Simon Elo puolestaan pohti Twitterissä, täytyykö perinteisten avioliittokäsitysten kannattajien “pelätä työpaikkansa puolesta” ja luonnehtii Ruotsalaa “fiksuksi ja tasapuoliseksi” mieheksi. Somessa on myös pohdittu, että ovatko suvaitsevaiset suvaitsevaisia lainkaan, jos eivät suvaitse suvaitsemattomuutta.

 

Tämä mukanokkela konservatiivilogiikka on niin tylsämielistä, että sitä ei edes jaksaisi kommentoida, ellei se ulottuisi jo parlamentarismiin ja siten viralliseen päätöksentekoon. Ensinnäkin, suvaitseminen on lähtökohtaisesti ongelmallinen termi, koska se asettaa jotkut positioon, josta suvaitaan ja toiset positioon, jota suvaitaan. Siksi en kutsu itseäni suvaitsevaiseksi, vaan feministiksi.

 

Toiseksi, muistaakseni suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen liittyvä keskustelu käytiin jo vuonna 2014. Pähkinänkuoressa: suvaitsematon ihminen vaatii itselleen oikeutta syrjiä muita ihmisiä ja edistää siis vain omaa oikeuttaan syrjiä. Koska suvaitsemattomuus rajoittaa muiden oikeuksia, ei syrjiviä puheita tarvitse demokratiassa ottaa annettuina ja niitä pitää voida kritisoida ilman, että vastapuoli uhriutuu ja syyttää kriitikoita sanavapauden rajoittamisesta ( = konservatiivilogiikan kikka numero kaksi).

 

Lopulta asia on yksinkertainen: Syrjinnän vastustaminen edistää kaikkien oikeuksia, kun taas syrjivien käytäntöjen puolustaja edistää vain omia oikeuksiaan. Siksi on ristiriitaista esittää, että a) ihminen tulisi syrjityksi “vakaumuksensa vuoksi” sen jälkeen, kun hän on vakaumukseensa perustuen syrjinyt muita ihmisiä; b) syrjiviä käytäntöjä puolustava ihminen olisi “tasapuolinen”.

 

Olen lopen kyllästynyt konservatiivien tapaan, jossa ensin käännetään kaikkien ihmisoikeuksien puolustaminen konservatiivisten arvojen syrjimiseksi ja sitten uhriudutaan, kun syrjinnän harjoittamista ei hyväksytä. Mielipiteenvapaus kuuluu kaikille, mutta yhdenkään yhdenvertaisuutta puolustavan tapahtuman tai yrityksen ei tarvitse sitoutua syrjiviin mielipiteisiin. Se ei ole syrjintää, vaan kaikkien vapauden lisäämistä.

 
Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

kulttuuri musiikki uutiset-ja-yhteiskunta

Haluan feminismini ilman uusliberalismia

Olette varmasti huomanneet, että viime vuosina feminismi on ollut kaikkien huulilla. Sana valittiin Merrian-Webster-sanakirjassa vuoden 2017 sanaksi, sitä on painettu ketjuliikkeiden printtipaitoihin ja feministiksi julistautuminen on helpompaa kuin koskaan. Itseni ensisijaisesti feministiksi määrittelevänä tyyppinä olen ollut kehityssuunnasta iloinen, mutta ilmiö on herättänyt minussa myös epämääräistä epäilyksen tunnetta, jota en ole aiemmin osannut sanoittaa. Sitten törmäsin The Conversation -julkaisun tekstiin uusliberalistisesta feminismistä, ja äkkiä ymmärsin, mikä minua oli ilmiössä vaivannut.

 

Hieman taustaa: Sekä uusliberalistisen feminismin käsite että yllä mainittu teksti ovat uusliberalistista feminismiä tutkineen akateemikko Catherine Rottenbergin käsialaa. Artikkelissa Rottenberg selittää, että uusliberalistinen feminismi tunnistaa sukupuolten epätasa-arvon – kuten palkkavinouman ja seksuaalisen häirinnän – mutta jättää huomiotta sosioekonomiset ja kulttuuriset rakenteet, jotka myös vaikuttavat ihmisten elämään. Uusiliberalistinen feminismipuhe on suunnattu keskiluokalle ja ylemmälle keskiluokalle ja perustuu ajatukselle itsensä huolehtimisesta ja tsemppaamisesta keskittyen siten yksilöihin eikä rakenteisiin. Oikeistolainen individualismi, check!

 

Ja siinähän se olikin, epäilykseni sanoitettuna: Kun feminismistä tehdään voimaannuttava kulutustuote ja individualismin väline, suunnataan huomio samalla pois niistä rakenteista, jotka epätasa-arvoa tuottavat. Voimaantuminen on ihanaa ja tärkeää, mutta on syytä muistaa, että feminismissä on kyse isommasta kuvasta kuin kulutusyhteiskunnassa toteutettavasta minä-projektista. Ja isompaan kuvaan uusliberalistinen feminismi ei yletä, sillä sen kärki on yksilöpuheessa. Rottenberg selittää, että yksilöpuhe tekee feminismistä myös helpommin popularisoitavan ja siten kaupallistettavan: ilmiö, joka roikkuu vaaterekeillä esimerkiksi Gina Tricotin ja jonka feminismillä ratsastavia printtipaitoja olen kritisoinut muun muassa täällä.

 

Mikä uusiliberalistisen feminismin ydinongelma sitten on? No, mielestäni se, että se sivuuttaa täysin yhden neljännen aallon feminismin kulmakivistä: intersektionaalisuuden. Intersektionaalisen feminismin mukaan ihmisen elämään vaikuttavat muutkin tekijät kuin sukupuoli. Ja koska uusliberalistinen feminismi on suunnattu pääasiassa valkoisille, keskiluokkaisille cis-heteronaisille, jättää se aika monta ryhmää yhdenvertaisuuden ulkopuolelle. Uusliberalistista feminismiä ei esimerkiksi kiinnosta pistää kampoihin luokkayhteiskunnalle, sillä sen ensisijainen tavoite on saada hyväosaiset cis-naiset kilpailemaan markkinataloudessa samoilla säännöillä miesten kanssa. Ne säännöt sen sijaan ylläpitävät luokkayhteiskunnan rakenteita – ja samalla epätasa-arvoa. Intersektionaalisuuden vinkkelistä uusliberalistinen feminismi on siis oksymoroni.

 

Palkkatasa-arvon saavuttaminen ja seksuaalisen häirinnän loppuminen ovat tärkeitä tavoitteita. Ne kaatuvat patriarkaatin mukana, johon uusliberalistinen feminismi saa aikaan lähinnä yksittäisiä säröjä. Siksi haluan feminismini jatkossakin intersektionaalisena.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

kulttuuri suosittelen uutiset-ja-yhteiskunta raha