Tarvitaanko kouluihin lisää miesopettajia? Opetushallituksen mukaan vastaus on kyllä. Poikien oppimishaasteet ja -ratkaisut vuoteen 2025 -dokumentissa todetaan suoraviivaisesti, että miesopettajien määrää tulee kasvattaa. Tasa-arvon näkökulmasta tämä on sinänsä järkevä tavoite: suomalaiset työmarkkinat ovat vahvasti eriytyneet, ja segregaation purkaminen auttaisi palkkatasa-arvon toteutumista ja sukupuolittuneiden oletusten purkamista. Miesopettajien määrän lisääminen antaisi lisäksi lapsille ja nuorille viestin siitä, että opetus- ja kasvatustyöhön ovat päteviä ihan kaikki sukupuolet. Eli kyllä, myös minä liputan opettajakunnan sukupuolijakauman tasaamista ja miesopettajien määrän kasvattamista.

Sen sijaan en liputa kaikkia tapoja, joilla tasaamista on julkisesti perusteltu.

Toissapäivänä törmäsin seuraavaan lausuntoon: “Kun puhutaan poikien oppimishaasteista, ehkä miehet pystyvät puhuttelemaan varsinkin haasteellisempia ryhmiä joissain tapauksissa mahdollisesti paremmin.” Naisopettajana en suoranaisesti ilahtunut yhtäläisyysviivasta, jonka opetusneuvos tuli lausunnossaan vetäneeksi sukupuoleni ja ammattitaitoni välillä. En tee työtäni sukupuolellani, enkä ole ensimmäisen työvuoteni jälkeen ollut yhtään naapuriluokan miesopettajaa enempää ongelmissa työrauhan säilyttämisen kanssa.

Samana päivänä toisessa uutisessa useampikin virkamies pohti, että miehet eivät lähde opettajiksi, koska palkka ei vastaa työn haasteellisuutta. “Rahaa ei ole tarjolla, se on kutsumusammatin ongelma”, todetaan jutussa. ‘Kutsumusammatti’ on jo pitkään kuulostanut korvissani termiltä, jolla perustellaan naisvaltaisten alojen matalia liksoja. Palkat laahaavat siitä huolimatta, että naisvaltaisilla aloilla on kritisoitu palkkoja ties kuinka pitkään. Raha ei tosiaankaan ole ainoastaan miehiä pohdituttava asia, vaikka sen merkitys tuntuukin nousevan helpommin esiin silloin, kun puhutaan miestyöntekijöistä. Naisopettajana voin todeta, että kyllä se palkka minuakin mietityttää. Etenkin nyt ollessani virkavapaalla, jonka ajan koulutukseni takaa minulle saman palkan haastavassa, mutta opetustyötä kevyemmässä etätyössä.

Puheenvuoroissa on ilmaistu, että miehiä tarvitaan, koska miehet handlaavat hankalat tilanteet paremmin, ja että palkasta pitää puhua nyt, koska raha on miehille tärkeämpää. En voi puhua kaikkien naisopettajien puolesta, mutta itse koen tällaiset kommentit vähättelevinä. Myös historiallinen konteksti asettaa ne outoon valoon: Peruskoulun opettajisto on ollut Suomessa aina naisvaltainen. Naisvaltainen opettajakunta on nostanut Suomen koulutuksen kansainväliseksi kärkimaaksi, ja naisvaltainen opettajakunta on se, jonka palkkaa leikattiin ja jonka työmäärää kasvatettiin viime hallituskaudella. Kikyä sorvatessa ei juurikaan puhuttu työn vetovoimaisuudesta – saahan kutusumusammatissa kiitoksen muutenkin kuin palkkakuitin muodossa.

Siinä opetushallituksen dokumentissa muuten todettiin myös, että sukupuolistereotyyppisia oletuksia tulisi purkaa. Ehkäpä niin voisi toimia myös suhteessa opettajiin?

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Osallistuin taannoin paneelikeskusteluun neljän muun feministin kanssa. Meillä oli kaikilla erilaiset lähtökohdat ja olimme toteuttaneet aktivismiamme toisistamme eriävin tavoin. Olimme keskenämme myös eri-ikäisiä ja ihoiltamme eri värisiä. Ensisijaisesti meitä yhdisti yksi asia: Olimme kaikki feministejä isolla F:llä.

Keskustelu kesti pitkään ja oli varsin polveilevaa. Feminismistämme huolimatta huomasimme olevamme keskenämme myös eri mieltä nyansseista ja yksityiskohdista. Haastoimme toisiamme avoimesti ja katsoimme asioita omista tulokulmistamme, mutta feministinen kaikupohjamme oli yhteinen. Tuo kaikupohja lienee toiselta nimeltään se, mitä nykykeskustelussa kutsutaan usein kuplaksi.

Viime vuosina kuplista ollaan keskusteltu kyllästymiseen asti. Säännöllisin väliajoin joku relevantti ja kovaääninen mediataho jyrähtää, että ihmiset eivät enää keskustele erimielisten kanssa, ja että jokaisen olisi syytä katsoa oman kuplansa ulkopuolelle. Ihmiset ovat kuulemma liian ihastuneet omanmielisiinsä. Lisäksi yhteiskunnallisten ajatusten jakaminen sujetuissa ympyröissä – eli niissä kuuluisissa kuplissa – rajoittaa ihmisten keskustelukykyä. Särkekää kuplanne ja altistakaa itsenne uusille ajatuksille, toitottaa yhteiskunnallinen kolumnisti toisensa perään.

Mutta emmekö me muka jo tee niin?

Suunnilleen vuosikymmen sitten tuttavapiirini koostui varsin homogeenisesta ihmisryhmästä. Vaikka usein sanotaan, että some lisää kuplia, kasvatti Facebookiin liittyminen ainakin omaa sosiaalista horisonttiani. Myöhemmin liityin myös Twitteriin, jossa seuraan ja keskustelen aktiivisesti sellaisten ihmisten kanssa, joita en ole koskaan tavannut ja joiden maailmankatsomus on omastani eriävä. Sosiaalisen median algoritmeilla on eittämättä tendenssi tarjota käyttäjilleen kohdennetusti kustomoitua sisältöä, mutta siitä huolimatta olen huomannut, että tällä hetkellä keskustelen somessa feministikuplani ulkopuolella enemmän kuin koskaan.

Paneelikeskustelun jälkeen minulla oli inspiroitunut olo. Ajattelin, että ohhoh, tällaistakin keskustelu voi toden totta olla! Olin saanut uusia ajatuksia, haastanut omaa ajatteluani ja löytänyt feminismiini uusia sävyjä. Tajusin, että olin jo pitkään hakenut ajatteluni rajoja käymällä keskusteluja kuplani ulkopuolella, mutta unohtanut kurkata kuplani sisään. Tajusin myös, että minulla oli ollut kuplaani ikävä, vaikka olin mukamas elänyt koko ajan sen keskellä!

En kehoita ketään sulkemaan korviaan. Erilaisten näkemysten törmäyttäminen on tärkeää, jos halutaan ottaa yhdessä selkoa todellisuudesta, ymmärtää erilaisia lähtökohtia ja luoda demokraattista keskustelukulttuuria, johon jokainen kokee osallisuutta. Mutta mielestäni on vähintään yhtä tärkeää jalostaa omaa ajattelua kuuntelemalla ja keskustelemalla sellaisten ihmisten kanssa, jotka voivat tietämyksellään venyttää oman kuplan rajoja sisältäpäin. Kas kun feminismi kehittyy parhaiten kuuntelemalla erilaisia feministejä.

Ja he taas ovat aika usein siellä kuplan sisällä.

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER