Haluanko lapsia? Ei kuulu sinulle.
Hesarin mielipidepalstalla julkaistiin tänään 27-vuotiaan naisen teksti, jossa hän kertoi itseensä kohdistettavista lisääntymispaineista. “Tee lähimmäisellesi palvelus jättämällä jälkikasvun hankkimissuunnitelmat kysymättä”, tekstissä tiivistetään. Samastun.
Olen 30-vuotias. Minulla ei ole lapsia. Se ei ole tavatonta, mutta jostain syystä se tuntuu olevan ihmisten mielestä ihan äärettömän jännittävää. Siihen tahtiin puolitutut nimittäin avaavat keskusteluja aiheesta. Teema ei ole minulle kipeä, lähinnä se on epäkiinnostava. Sen sijaan olen kiinnostunut sellaisten ihmisten mielenliikkeistä, jotka ovat kokeneet tarpeelliseksi kertoa minulle, miten harmaaseen elämään tuli lasten synnyttyä sateenkaaren värejä; miten munasoluni tekevät hidasta ja vääjäämätöntä kuolemaa; tai kysyä isohkossa seurueessa, että olitkos lapsia ajatellut. Koska henkilökohtaiset elämänvalinnat ovat lähtökohtaisesti huono small talk -aihe, kuuluu käyttis nyrkkisääntö mielestäni näin: Lapsista on ookoo kysyä treffeillä, mutta ei röökipaikalla. Ellei sitten ole röökillä parhaan ystävän kanssa.
Äitiysdiskurssi on siitä vittumainen, että se ulottuu myös meihin, joilla ei ole lapsia. Kolmekymppisiä naisia pidetään työelämässä usein huonona sijoituksena, koska jossain vaiheessa se posahtaa kuitenkin paksuksi ja sehän maksaa. Lisäksi olen kuullut naisilta tarinoita työhaastatteluista, joissa on kysytty työn ja perheen yhdistämisestä tai lastenhankinnasta, vaikka kysymys sinänsä onkin laiton. Äityden positio on kansallisvaltion näkökulmasta naiselle vääjäämätön ja pyhä, eikä teema suinkaan ole vanhentunut. Sen tietää jo Antti Rinne. Ja mikäli äitiyden positio ei kolahda henkilökohtaisella tasolla, ei ympäristö varsinaisesti säästele sanojaan. Hesarin mielipidepalstalla tiivistetään: “Korkeakoulusta valmistumisen yhteydessä herätti ihmetystä se, etten heti ollut maha pystyssä vaan keskityin työn tekemiseen saatuani tuhansia euroja yhteiskunnalle maksaneen tutkintoni valmiiksi.”
Ylihuomenna elämme vuotta 2018. Yhteiskunnallisella tasolla toivon, että se on vuosi, jolloin poliittisella päätöksenteolla muutettaisiin vanhemmuuden vastuu jakatumaan heterosuhteissa tasaisemmin esimerkiksi siten, että isät pitäisivät nykyistä enemmän vanhempainvapaita, vanhempien osa-aikaisia työsuhteita tuettaisiin, ja että lastenhankinnasta koituvat kustannukset jakautuisivat molempien vanhempien työnantajille. Henkilökohtaisella tasolla toivon, että kaikilla ihmisillä olisi mahdollisuus elää ilman ulkopuolelta tulevia normatiivisia oletuksia omannäköistään elämää. Lapsilla tai ilman.
Ai niin, lopuksi se tärkein: Haluanko lapsia?
Ei kuulu sinulle.