Haluanko lapsia? Ei kuulu sinulle.

Hesarin mielipidepalstalla julkaistiin tänään 27-vuotiaan naisen teksti, jossa hän kertoi itseensä kohdistettavista lisääntymispaineista. “Tee lähimmäisellesi palvelus jättämällä jälkikasvun hankkimissuunnitelmat kysymättä”, tekstissä tiivistetään. Samastun.

 

Olen 30-vuotias. Minulla ei ole lapsia. Se ei ole tavatonta, mutta jostain syystä se tuntuu olevan ihmisten mielestä ihan äärettömän jännittävää. Siihen tahtiin puolitutut nimittäin avaavat keskusteluja aiheesta. Teema ei ole minulle kipeä, lähinnä se on epäkiinnostava. Sen sijaan olen kiinnostunut sellaisten ihmisten mielenliikkeistä, jotka ovat kokeneet tarpeelliseksi kertoa minulle, miten harmaaseen elämään tuli lasten synnyttyä sateenkaaren värejä; miten munasoluni tekevät hidasta ja vääjäämätöntä kuolemaa; tai kysyä isohkossa seurueessa, että olitkos lapsia ajatellut. Koska henkilökohtaiset elämänvalinnat ovat lähtökohtaisesti huono small talk -aihe, kuuluu käyttis nyrkkisääntö mielestäni näin: Lapsista on ookoo kysyä treffeillä, mutta ei röökipaikalla. Ellei sitten ole röökillä parhaan ystävän kanssa.

 

Äitiysdiskurssi on siitä vittumainen, että se ulottuu myös meihin, joilla ei ole lapsia. Kolmekymppisiä  naisia pidetään työelämässä usein huonona sijoituksena, koska jossain vaiheessa se posahtaa kuitenkin paksuksi ja sehän maksaa. Lisäksi olen kuullut naisilta tarinoita työhaastatteluista, joissa on kysytty työn ja perheen yhdistämisestä tai lastenhankinnasta, vaikka kysymys sinänsä onkin laiton. Äityden positio on kansallisvaltion näkökulmasta naiselle vääjäämätön ja pyhä, eikä teema suinkaan ole vanhentunut. Sen tietää jo Antti Rinne. Ja mikäli äitiyden positio ei kolahda henkilökohtaisella tasolla, ei ympäristö varsinaisesti säästele sanojaan. Hesarin mielipidepalstalla tiivistetään: “Korkeakoulusta valmistumisen yhteydessä herätti ihmetystä se, etten heti ollut maha pystyssä vaan keskityin työn tekemiseen saatuani tuhansia euroja yhteiskunnalle maksaneen tutkintoni valmiiksi.”

 

Ylihuomenna elämme vuotta 2018. Yhteiskunnallisella tasolla toivon, että se on vuosi, jolloin poliittisella päätöksenteolla muutettaisiin vanhemmuuden vastuu jakatumaan heterosuhteissa tasaisemmin esimerkiksi siten, että isät pitäisivät nykyistä enemmän vanhempainvapaita, vanhempien osa-aikaisia työsuhteita tuettaisiin, ja että lastenhankinnasta koituvat kustannukset jakautuisivat molempien vanhempien työnantajille. Henkilökohtaisella tasolla toivon, että kaikilla ihmisillä olisi mahdollisuus elää ilman ulkopuolelta tulevia normatiivisia oletuksia omannäköistään elämää. Lapsilla tai ilman.

 

Ai niin, lopuksi se tärkein: Haluanko lapsia?

 

Ei kuulu sinulle.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook & Instagram!

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään

Luokka-analyysin ja elitismin erosta

Viime vuosina on puhuttu paljon siitä, että yhteiskuntaluokka on edelleen olemassa oleva asia, ja siksi siitä puhuminen on välttämätöntä. Olen täysin samaa mieltä. Sen sijaan olen hämmentynyt siitä, millaiseksi luokkapuhe toisinaan lipsahtaa – etenkin korkeakoulutettujen kaupunkilaisten puheissa. On nimittäin ihan eri asia kritisoida rakenteita, jotka johtavat luokkayhteiskuntaan, kuin puhua siitä, kuka kuuluu mihinkin luokkaan ja miten se näkyy. Edellinen pyrkii purkamaan luokkia pureutumalla luokkayhteiskunnan syihin, jälkimmäinen sen sijaan voi pahimmillaan jopa pönkittää niitä stereotypisoimalla yksilöitä luokkien edustajiksi (kutsutaan myös elitismiksi). Millaiseen luokkapuheeseen sitten kannattaisi pyrkiä ja mitä kannattaisi välttää? Yritän selittää konkreettisin esimerkein:

Ok: Hallituksen leikkaukset ovat vahvistaneet luokkayhteiskuntaa ja lisänneet köyhyyttä.

Ei ok: Sinä kuulut työväenluokkaan, koska vanhempasi ovat vähätuloisia eikä heillä ole korkeakoulutusta.

Ok: Vanhempien koulutustaso on tutkimusten mukaan periytyvää.

Ei ok: Miten olet voinut päätynyt yliopistoon vaikka sulla on duunaritausta?

 

Sama pätee myös esimerkiksi sukupuoleen. Vaikkapa näin:

 

Ok: On ongelmallista, että poikia ei kasvateta ottamaan muiden tunteita huomioon samalla tavalla kuin tyttöjä.

Ei ok: Et ymmärrä tunteista mitään, koska olet mies.

Ok: Olisi tärkeää antaa tytöille jo lapsena malli, joka mahdollistaa sukupuolistereotypioiden rikkomisen. Silloin naiset saattaisivat suunnata nykyistä enemmän esimerkiksi teknisille aloille.

Ei ok: Liisa ei tiedä tietokoneista mitään koska Liisa on nainen.

Pähkinänkuoressa: Yhteiskunlaluokista pitää puhua, mutta ihmisten luokittelu ylhäältä päin pitää lopettaa.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook & Instagram!

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta