Tiedemaailma ei ole objektiivinen
Luin taannoin artikkelin siitä, miten (mies)tutkijat eivät usko tieteellistä dataa, jonka mukaan naisia kohdellaan akateemisessa maailmassa epätasa-arvoisesti. Artikkeli linkkaa suoraan lukuisiin sosiologian tutkimuksiin, jotka osoittavat naistieteentekijöiden tienaavan vähemmän ja etenevän hitaammin kuin mieskollegat. Erään tutkimuksen mukaan naistutkijaa pidetään myös vähemmän pätevänä kuin miestutkijaa, vaikka heidän meriittinsä ja koulutuksensa olisivat tismalleen samat. Miksi näitä tuloksia ei uskota?
Yksi syy on positivismissa ja tieteenteon tiukassa hierarkiassa. Positivismilla tarkoitan ajatusta, jonka mukaan tieteen keinoin saavutettu data olisi aina faktuaalista. Näin ollen sama tieto olisi kenen tahansa saavutettavissa ja siksi tieto olisi aina myös absoluuttisen objektiivista. Hierarkialla viittaan taas tiedekentän vähintäänkin implisiittiseen ajatukseen, jonka mukaan niin sanotut kovat tieteet ovat arvostetumpia kuin pehmeät tieteet. Jotkut tutkijat ajattelevat positivismin periaatteita mukaillen, että tutkimuksen laatu määräisi etenemisen ja palkan ennemmin kuin se, kuka tiedettä tekee. Se ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa.
Tiedettä tekevät ihmiset, jotka ovat kasvaneet tietynlaisissa yhteiskunnallisissa rakenteissa. Niissä esiintyy seksismiä, rasismia ja hierarkiaa, jotka ulottuvat eittämättä myös yliopistoon. Nykyisessä maailmassa – siis myöskin nykyisessä yliopistomaailmassa – miesten on helpompi edetä kuin naisten, valkoisten helpompi kuin ruskeiden ja cis-sukupuolisten helpompi kuin transihmisten. Tämän nieleminen on vaikeaa, koska on inhottavaa ajatella, että osa omista saavutuksista olisikin yhteiskunnallisen position eikä oman erinomaisuuden ansiota. Ja joissain tapauksissa ehkä siksi, että omista etuoikeuksista voi olla ikävä luopua, jolloin niiden kiistäminen hidastaa yhdenvertaisuusprosessia ja näin ollen pönkittää omia etuoikeuksia.
Positivistisella ajattelulla on tendenssi hylätä sosiaalisen maailman lainalaisuudet, jolloin lipsahdetaan niin sanotusti näennäisobjektiivisuuteen. Ei ole sattumaa, että proffessorin prototyyppi kuvataan keski-ikäisenä, valkoisena miehenä – se on representaatio tutkimusmaailman valtasuhteista. Subjektiivisuuden tunnistaminen ja tunnustaminen ei kuitenkaan vähennä tieteen arvoa. Päinvastoin: Subjektiivisuuden tunnustaminen muistuttaa tutkijaa siitä, että hän on ihminen – siis tietynlaisissa rakenteissa tietynlaisena kasvanut ja erehtyväinen. Näin ollen subjektiviteettinsa tosissaan ottava tutkija on todennäköisesti keskimääräistä kykenevämpi reflektoimaan omia havaintojaan ja itseään.
Tiedemaailma ei ole objektiivinen, mutta se ei tarkoita, etteikö luotettavuuteen ja riippumattomuuteen pitäisi sinnikkäästi pyrkiä. Subjektiivisuuden tunnistaminen olisi hyvä alku: tekeväthän tiedettä kuitenkin ihmiset. Ja ihmiset havainnoivat maailmaa omasta näkökulmastaan ja omalla, inhimillisen epätäydellisellä tavallaan.
Kuten silloin, kun he kieltäytyvät uskomasta tiukkaa dataa yliopistossakin rehottavasta seksismistä.