Raha tuo onnea
Mirvaannamarian kirjoitti rohkean tekstin varallisuudesta ja rikkoi samalla tabuja, joiden mukaan rahasta ei tulisi puhua. On kuitenkin hyvä, että rahasta keskustellaan. Varallisuuden jakautuminen liittyy nimittäin jopa keskeisimmin tasa-arvon tai epätasa-arvon yhteiskunnalliseen totetumiseen. Hallituksen vähä- ja keskituloisiin kohdistuvat leikkaukset ja Panama papers -tietovuoto osoittavat konkreettisesti, miten epätasaisesti varallisuus nykymaailmassa jakautuu: raha menee rahan luokse, vaikka sitä pitäisi ohjata tasaisemmin myös niille, joilla sitä ei ole. Lisäksi esimerkiksi sukupuolten välisestä palkkakuilusta olisi mahdollisuus päästä eroon puhumalla palkoista, kuten parin vuoden takainen kampanjakin todisti. Eli samaa mieltä Mirvaannamarianin kanssa: puhutaan rahasta, mielellään paljon!
Olen kirjoituksen kanssa kuitenkin joistain asioista myös eri mieltä. Tekstin keskeinen viesti kuuluu, että raha ei tuo onnea. Väite särähtää korvaan.
Opiskeluaikanani elin kädestä suuhun. Valmistuin opintovelkaisena ja nälkäisenä, koska olin joutunut tinkimään silloin tällöin ruokaostoksista yllättävien menojen, kuten lääkärikäynnin tai kenkien hajoamisen vuoksi. Eräänä talvena ranteeni murtui, enkä voinut tehdä töitä. Opintotuen piirissä en myöskään ollut oikeutettu sairauspäivärahaan. (Muun muassa tästä syystä sanon perustulolle yes please.) Viiden viikon ajan elin siis opintotuella. (469e/kk käteen, mikä on sekin päättäjien mielestä tulevaisuuden opiskelijoille liian suuri summa. Rahan epätasaisesta jakutumisesta puheenollen.) Silloinen poikaystäväni otti kontolleen kaupassakäynnin. Kiitos hänen, en nälkiintynyt täysin. Opintotuki ei nimittäin Helsingissä riittänyt edes vuokraan ja laskuihin.
Valmistuin lopulta ja sain ensimmäisen täyspäiväisen työpaikkani. Ja arvatkaapa, mikä teki minut onnelliseksi? No rahapa hyvinkin! Raha tuntui ihanalta! Pystyin ostamaan lähikaupasta juuston katsomatta hintalappua. Tilasin baarissa toisinaan tuopin sijasta drinkin. Mutta ennen kaikkea palkanmaksupäivänä ei tarvinnut tihrustaa itkua laskujen maksun jälkeen ja miettiä, miten tilin kaksinumeroisalle summalla pärjäisi kokonaisen kuukauden. Olin onnellinen, koska minun ei tarvinnut ajatella rahaa koko aikaa.
Rahattomuuden ajatteluun menee valtavasti energiaa. Kun ei ole varaa ostaa uusia sukkia tai kahvimaitoa, tuntuu hurskastelulta kuulla, että onni on muutakin kuin materiaa. Köyhällä ihmisellä ei ole aikaa ihastella kaunista auringonlaskua tai muita ilmaisia iloja, koska kaikki aika menee rahattomuuden murehtimiseen. Rahattoman ihmisen arki on sinnittelyä ja selviytymistä. Toivoisin, että sen sanominen olisi liioittelua, mutta ei se ole.
Tutkimusten mukaan varakkaat ja köyhät ihmiset ajattelevat köyhyydestä eri tavoin. Varakkaimmat pitävät köyhyttää köyhien omana syynä. Köyhät puolestaan näkevät myös yhteiskunnallisilla rakenteilla olevan vaikutusta vähävaraisuuteen. Lisäisin, että varakkaat ja köyhät ajattelevat myös rahan merkityksestä eri tavalla. Varakkaalla on kirjaimellisesti varaa ajatella, että raha ei tuo onnea. Köyhä tietää, että totuus on päinvastainen.
En ole enää köyhä. Tuloni ovat kasvaneet sitten ensimmäisen työpaikkani ja pidän vakituisia tuloja suuressa arvossa. Kun on ollut köyhä, tietää, että raha tuo tärkeän palikan siihen palapeliin, josta onnellisuus koostuu. Sillä ei köyhyys ole köyhän omaa syytä, vaan yhteiskunnallisesta ja globaalista eriarvoisuudesta johtuva tila (jos et usko, googlaa ne Panama-paperit). Rahasta tulee puhua jatkossakin, jotta varallisuus jakautuisi tasaisemmin, eikä kenenkään elämään kuuluisi rahattomuuden aiheuttamaa sinnittelyä.
Vapautuisi kenties energiaa ihailla niitä auringonlaskujakin.