Supersuorittajatarinat eivät kiinnosta

Helmikuussa Helsingin Sanomat julkaisi jutun opiskelijasta, joka suoritti vuodessa 170 opintopistettä. Jutussa käytettiin sanoja kuten “tavoitteellisuus”, “tehokkuus”, “motivaatio” ja “määrätietoisuus”. Kolmen vuoden oparit vuodessa tahkonnut opiskelija nimettiin tämän sanakimaran jatkumona “superopiskelijaksi”.

Ei tarvitse lukea rivien välistä, että superopiskelijuus on tavoiteltavaa. Superopiskelija hyödyttää yliopistoa valmistumalla nopeasti ja valtioa siirtymällä nopeasti työelämään. Supertyöntekijäksi, eittämättä. Supersuorittamisen ihannointi ei näet tosiaankaan rajoitu opiskeluun. Kyllä se on koko yhteiskunnan läpileikkaava ihanne, joka näkyy muuallakin kuin Helsingin Sanomissa.

Juttuja, joissa kerrotaan kritiikittömästi, kuinka paljon töitä haastateltava tekee, tulee vastaan joka paikassa. Olen lukenut kirjailijasta, joka herää viideltä kirjoittamaan ja lopettaa työskentelyn vasta illalla. Olen lukenut mediatyöntekijästä, joka tekee töitä seitsemänä päivänä viikossa. Olen lukenut noin miljoona yrittäjätarinaa, joissa kerrotaan, ettei vapaata tai lomaa ole koskaan. Nämä jutut kehystetään useimmiten siten, että kun ihminen rakastaa sitä mitä tekee, voi hän työskennellä loputtomiin. Luonnollisesti tämä ei pidä paikkaansa.

Minä olen nyt kahtena vuonna peräkkäin joutunut kevättalvella kahdeksi viikoksi sairaslomalle, koska olen tehnyt liikaa töitä. Ja minä olen rakastanut niitä töitä. Mutta vaikka ihminen rakastaisi työtään, ei työtä kutsuta sattumalta työksi. Työ vaatii vastineekseen lepoa. Mieluummin muutakin kuin lääkärin määräämää pakkolepoa.

Olen hämilläni yhteiskunnallisesta ilmapiiristä, jossa sometykkäyksiä kertyy erityisesti #ilovemyjob-hehkutuksille. Sellaisille, joissa läppärin ruutu heijastaa takkatulen valoa epäinhimilliseen kellonaikaan. Uusliberalistinen eetos puskee meitä kaikkia kohti Oman Elämänsä Yrittäjiä – supersuorittajia, jollaisiksi kasvetaan kehittämällä itseään 24/7. Työelämän somehehkutus kuuluu eittämättä kuvioon. Se on tapa kertoa tulevaisuuden asiakkaille ja työnantajille luovasti omasta potentiaalista. Tiedän, koska olen itse ollut tällaisen somekäytöksen malliesimerkki. Mutta onko meillä oikeastaan edes vaihtoehtoja?

Pätkäsukupolven ongelma on se, että jokaisessa työssä ja jokaisessa hetkessä on oltava paras versio itsestä. Seuraavan pätkän saaminen on kiinni siitä, miten erinomaisesti edellisestä pätkästä suoriutuu. Kun epäonnistumisille ei jää sijaa, on työelämä taiteilua, jossa osaamista on todennettava myös vapaa-ajalla. Tästä näkökulmasta työnteon somehehkutus on erittäin ymmärrettävää – ovathan sosiaalisen median profiilit nykypäivänä eräänlaisia portfolioita, joiden avulla sitoutumistaan voi presentoida persoonallisesti.

Yrittäjäsankaritarinoiden esiinmarssi ei ole sattumaa. Se on poliittisen ilmapiirin tuote, joka ulottuu medianarratiivien lisäksi myös esimerkiksi koululaitokseen: yrittäjyyskasvatus on nykyisin sisällytetty peruskoulujen opetussuunnitelmiin. Sen päämääränä ei ole ainoastaan tutustuttaa oppilaita uusiin työelämän muotoihin, vaan muokata heistä itsenäisiä ja riskinottokykyisiä yrittäjäsubjekteja. Samaan aikaan, kun uusliberalistiset puhetavat raivaavat tilaa individualistisille oman onnensa sepille, pyrkivät ne kuitenkin myös heikentämään yhteiskunnan turvaverkkoja (yrittäjä ei esimerkiksi tällä hetkellä ole oikeutettu työttömyysturvaan). Tälläkään kertaa epäonnistumiselle ei jää juurikaan sijaa.

Aivan kuten peruskoulun yrittäjäkasvatuksessa, ei uusliberalistisessa yrittäjäpuheessakaan ole kyse pelkästään yrittäjyydestä ammattina. Yrittäjänarratiivi on hiipinyt vaivihkaa koskemaan myös palkkatyöläisiä, erityisesti prekariaattia. Superopiskelijat, supertyöntekijät ja #ilovemyjob-päivitykset kertovat kaikki samaa tarinaa: meidän on oltava yritteliäitä ja tehokkaita koko ajan. Mutta tiedättekö mitä? Kukaan ei voi olla jatkuvasti yritteliäs ja tehokas. Se ei ole fyysisesti mahdollista.

Siksi minä en ole kiinnostunut lukemaan enää yhtään kritiikitöntä supersuorittajatarinaa. Sen sijaan olisin kiinnostunut lukemaan enemmän yhteiskunnallisesta supertarinasta: suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa turvaverkot kannattelevat kaikkia ja jossa epäonnistuminen sallitaan.

Myös yrittäjille.

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

tyo-ja-raha tasa-arvo uutiset-ja-yhteiskunta
Kommentit (0)