Tätä feminismi on minulle

Tällä viikolla on puhuttu paljon feminismistä. En enää jaksa palata siihen Veikka Lahtisen esseeseen, josta kaikki alkoi – jos näkökulmani kiinnostaa, niin olen sanonut sanottavani täällä. Vastineita löytyy lisäksi täältä, täältä ja täältä. Kiinnostuneet voivat siis palata aiemmin kirjoitettuun ja navigoida näkökulma-aallokossa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Lahtisen avaus oli henkilökohtainen kokemus, ja sellaisenaan arvokas. Toivon, että avaus ylläpitää ja kiihdyttää sitä entistä lempeämpää keskustelukulttuuria, joka feministisillä keskustelufoorumeilla on viime aikoina vallinnut. Keskustelu liikkeen kehittämisestä ei kuitenkaan voi jäädä hyrräämään yhden ihmisen kokemusten varaan – etenkään, kun noita kokemuksia käytetään tällä hetkellä antifeminististen argumenttien tukena. Vaihtoehtoinen nettioikeisto tukeutuu esseen yksittäisiin lauseisiin leimatakseen koko intersektionaalisen liikkeen epäonnistuneeksi, vaikka se ei varmaankaan ole ollut Lahtisen intentio. Uskon kuitenkin, että kriittiset äänet voivat viedä poliittisia liikkeitä eteenpäin, joskaan en henkilökohtaisesti pidä tämän nimenomaisen keskustelun saamaa suuntaa enää kovinkaan hedelmällisenä. Siksi haluan kirjoittaa siitä, mikä pitää minut kiinni feministisessä liikkeessä – muistuttaakseni itseäni, miksi jaksan kirjoittaa ja kamppailla, miksi jaksan käydä toisteisia keskusteluja, ja miksi edelleen, kaikesta huolimatta, olen ennen kaikkea feministi.

Feminismini juuret ovat omissa kokemuksissani siitä, millaista oli kasvaa naiseksi. Koin toiseutta suhteessa poikiin muusikkopiireissä, enkä niiden ulkopuolellakaan sopinut tytöille varattuun muottiin. Tuntui, että pursuan joka reunasta yli. Se oli valtavan epämukavaa aikaa. Teini-ikäisenä patosin sukupuolestani juontuvaa epävarmuutta ja ahdistusta omaksumalla “hyvän jätkän” roolin. Se tarkoitti usein sitä, että pojat kertoivat seurassani seksistisiä vitsejä, koska “ei Minjaa haittaa”, mutta samaan aikaan jättivät minut sisäpiirien ulkopuolelle, koska en ollut “yksi kundeista”. Se tarkoitti myös sitä, että kohtelin ylimielisesti muita tyttöjä, joiden naistapaisuutta väheksyin ja joita siitä huolimatta pidin uhkana omalle positiolleni. Kaiken kaikkiaan tasapainon löytäminen naiseksi kasvamisessa oli ristiriitainen rämeikkö, jonka läpi kahlasin epätietoisena siitä, mitä toisessa päässä odottaisi. Olen usein sanonut, että naiseus on minulle poliittinen positio. Sillä tarkoitan juuri tässä kuvaamaani sukupuolityötä, joka oli minulle jatkuvaa sijan hakemista, oman roolin löytymistä, kulttuurisen käsikirjoituksen omaksumista ja tempoilevaa haastamista.

Siinä vaiheessa, kun aloin olla umpisolmussa, oli minun pakko ryhtyä pohtimaan, mistä toiseuden tuntu johtuu. Niihin aikoihin löysin feminismistä peilin. Aloin hahmottaa, että tyttömuotti oli kulttuurinen rakenne, ja sellaisenaan kyseenalaistettavissa. Ymmärsin, että kun Simone DeBeauvoir kirjoitti “toisesta sukupuolesta”, hän viittasi juuri niihin kuulumattomuuden tunteisiin, jotka olivat itselleni kovin tuttuja. Aloin hahmottaa “naiseuttani” poliittisena positiona, jota olisi mahdollista työstää feminismin keinoin ja ryhdyin tietoisesti katsomaan muita naisia ystävinä, en kilpalijoina. Tempoileva haastaminen rauhoittui, kun sain feminismistä analyyttisen työkalun. Alussa feminismini oli minulle oman itseni peilaamista ja uudelleenkatsomista. Se oli tärkeä, mutta jälkikäteen tarkasteltuna myös hirveän narsistinen vaihe. Vasta myöhemmin opin kääntämään peilin omista kokemuksistani myös muiden kokemuksiin.

Kasvaessani liikkeen mukana on feminismi tehnyt minut tietoiseksi myös kaikesta siitä, minkä suhteen olen ollut onnekas. Olen valkoinen, akateeminen ja cis-sukupuolinen. Olen oppinut olemaan liittolainen, tekemään tilaa ja harjoittamaan itsekritiikkiä – aivan, kuten useat miehet tekivät suhteessa minuun silloin, kun kipuilin oman positioni kanssa. Minulle liittolaisuus ei koskaan ole ollut passiivista hiljaisuutta, vaan olen sitä kautta kokenut olevani osa laajempaa liikettä. Intersektionaalisuus on opettanut minut hahmottamaan sorron eri muotoja. Olen intersektionaalisuutta opiskellessani oppinut maailman kompleksisuudesta ja siitä, miten me inhimillisinä kompastellen suunnistamme sosiaalisen maailman verkostoissa, jotka on kudottu paljon ennen syntymäämme. Emme voi päättää sitä, millaiseen maailmaan synnymme, mutta tekemällä huomioita nykymaailman tilasta voimme utopioihimme tukeutuen rakentaa parempaa tulevaisuutta. Siksi feminismi tarvitsee tulevaisuuden vision, ja sitä visioa on rakennettava yhdessä. Toisinaan se tapahtuu kasvukipujen kautta.

Jokainen liike kohtaa konflikteja. Konfliktit voivat liittyä sisäiseen kipuiluun tai ulkoiseen haastamiseen. Yhtä kaikki, jokainen konflikti voi olla kompassi, joka määrittää liikkeen tulevaa suuntaa. Minä haluan olla rakentamassa nykyistä vahvempaa, moniäänisempää ja sisäisesti lempeämpää feminististä liikettä, koska en ole tähän päivään mennessä törmännyt toiseen aatteeseen, jolla olisi yhtä vahva yhdenvertaisuuden kaiku. Se tarkoittaa, että aion olla jatkossakin kriittinen, särmikäs ja takuulla monen mielestä ihan hirveän ärsyttävä ja raskas tyyppi. Se tarkoittaa, että olen tulevaisuudessakin toisinaan väsynyt, turhautunut, erehtyvä ja inhimillinen. Mutta se tarkoittaa myös sitä, että olen valmis työstämään toimintaani edelleen ja tekemään töitä entistä inklusiivisemman feminismin puolesta.

Sellaisen, joka toivottaisi mahdollisimman monen tervetulleeksi, ja jossa kaikilla olisi yhtäläinen mahdollisuus osallistua yhteisen suunnan löytämiseen.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Kommentit (0)