Viikonlopun antia: kisatyttöjä ja naisten mäkihyppyä
Viime postauksessani hämmästelin kotkalaisen urheiluhistorioitsijan Hesarissa julkaistua mielipidekirjoitusta Miehet ovat urheilussa naisia parempia. Kirjoituksessa eriteltiin (jokseenkin epäanalyyttisesti, toim. huom.) syitä sille, miksi naiset ovat urheilussa ”huonompia” kuin miehet. Tällaisina lueteltiin muun muassa biologia, hoivavietti ja evoluutio.
Viikonloppuna Lahdessa järjestettiin Salpausselän kisat. Osana tapahtumaa hypättiin mäkihypyn naisten maailmancupin osakilpailu, joka oli lajissaan Suomessa kaikkien aikojen ensimmäinen. Historiallinen kilpailu vesitettiin kuitenkin aikataulutuksella: naiset hyppäsivät perjantaiaamuna klo 9, jolloin katsomot olivat luonnollisesti tyhjää täynnä.
Yksi naishyppääjistä oli lahtelainen Julia Kykkänen, joka hyppäsi kotikaupungissaan ensi kertaa kansainvälisessä kisassa. Sekä Kykkänen että mieshyppääjä Janne Ahonen oudoksuivat naisten suoritukselle varattua kehnoa ajankohtaa, joka kieli suoraan naismäkihypyn arvostuksen puutteesta. Kykkänen on kertonut kohdanneensa lajinsa väheksyntää läpi koko uransa. Toimittajat ovat tentanneet häneltä muun muassa, ovatko naiset ansainneet paikkansa hyppyrimäessä sekä pyytäneet perustelemaan naismäkihypyn tarpeellisuutta. Vastaaviin kysymyksiin on mieshyppääjien tuskin tarvinnut varautua.
Lienee sanomattakin selvää, että naisten mäkihypyn arvostuksen puute ei kyde biologiassa eikä evoluutiossa. Eikä epätasa-arvo ikävä kyllä edes rajoitu pelkkään mäkihyppyyn. Esimerkiksi suomalaiset naisjalkapalloilijat ovat pärjänneet kansainvälisesti miehiä paremmin, vaikka naiset eivät lajin vähäisen arvostuksen ja rahoituksen puutteen vuoksi voi pelata Suomessa ammatikseen. Näyttää kuitenkin siltä, että jos pelaajina ovat naiset, eivät sponsorit tai media osoita lajiin samanlaista kiinnostusta kuin miespelaajia kohtaan.
Täysin näkymättömiä naiset eivät Salpausselän kisoissa tänäkään vuonna tietenkään olleet. Esimerkiksi paikallismedia Etelä-Suomen Sanomat muisti hehkuttaa ”kuvankauniita kisatyttöjä”. Kisatyttöjen koordinaattori toteaa, ettei kaikissa asioissa tarvitse olla neutraali: ”Kisatyttö on kisatyttö. Ei ole olemassa kisapoikia. Tiettyjä perinteitä on syytä kunnioittaa.”
Kuten sanottu: naisurheilun arvostuksen puutteessa ei ole kyse biologiasta tai naisten huonommuudesta, vaan näkyvyyden ja rahoituksen vähäisyydestä. On jokseenkin kuvaavaa, että urheilutapahtumassa naismäkihyppääjiä enemmän palstatilaa saivat ”kuvankauniit kisatytöt”. Jos halutaan, että naiset saavat näkyvyyttä urheilutapahtumissa paitsi palkintojen jakajina, myös palkintopalleilla, on naisurheiluun satsattava. Vinkkinä kisajärjestäjille seuraavia vuosia silmällä pitäen: naisten mäkihyppy kehittyy, kun sitä kehitetään.
Kisapoikaperinnettä odotellessa.