Filosofian maisteri

Noin 3/4 elämästäni olen viettänyt koulunpenkillä. Se tuntuu näin kaksvitosena aika hemmetin pitkältä ajalta. Mutta kuten kuvasta näkyy, nyt alkaa riittää! Valmistuin nimittäin juuri filosofian maisteriksi ja suunnitelmissa ei ole enää ainakaan lähitulevaisuudessa tutustua yhteenkään opinto-oppaaseen.

Monille opiskelu on pakkopullaa, toiset nauttivat siitä suunnattomasti ja suorastaan elävät oppiakseen. Itselleni se ei missään vaiheessa ollut vain pakollinen paha, mutten myöskään kokenut oloani kotoisaksi oikeastaan yhdelläkään luennolla. Kun aloitin ranskan opinnot Tampereen yliopistossa 6,5 vuotta sitten, en tiennyt yhtään, mihin olin ryhtymässä. Hain lukemaan ranskaa, sillä olin aina viihtynyt kielten tunneilla ja ranska tuntui kolmen vuoden lukio-opintojen jälkeen vielä huomattavasti eksoottisemmalta valinnalta kuin ”se perus enkku”. Ja jos totta puhutaan, ei mulla ollut parempaakaan ideaa. En tiennyt yhtään, mitä haluaisin elämälläni tehdä.

Yliopistoon tultuani mulle valkesi, että olin kuvitellut itsestäni liikoja. Opinnot eivät keskittyneet pelkän kielen pänttäämiseen, vaan opiskelimme mm. kielitiedettä, Ranskan historiaa ja yhteiskuntaa, kirjallisuutta sekä kielellistä variaatiota – ranskaksi. Kielitaidon oli tarkoitus tulla sitten siinä sivussa. Rehellisesti sanottuna olin pihalla kuin mummo koodauskurssilla, enkä aluksi ymmärtänyt lähes sanaakaan siitä, mitä luennoilla tapahtui. Muiden opiskelijoiden rinnalla koin itseni totaaliseksi luuseriksi, joka asetti itsensä naurunalaiseksi joka kerta avatessaan suunsa. Välttelin puhumista luennoilla, jotta huonommuuteni ei olisi korostunut. Illat kuluivat ahdingon vallassa, kun pelkäsin jo etukäteen seuraavan päivän puhekurssia. Ajattelin, että paikkani on missä tahansa muualla kuin sujuvasti ääntävien neropattien joukossa.

Aloin etsiä itseäni muiden aineiden kursseilta. Opiskelin psykologiaa, journalistiikkaa ja viestintää, kasvatustiedettä ja matkailua. Pääasia oli, että sain kuunnella ja puhua suomea. Ne kurssit olivat lomaa kaikesta siitä ahdistuksesta, jota koin ranskan luennoilla takellellessani. Onneksi en kuitenkaan luovuttanut. Kävin vaihdossa Etelä-Ranskassa ja jossain siellä Montpellier’n kapeiden kujien varrella huomasin, että kieli alkoi vihdoin taittua haluttuun tapaan. Muutuin ujosta ja epävarmasta tyttösestä rohkeaksi heittäytyjäksi. Suomeen tultuani kirjoitin kandin sanomalehtiotsikoiden syntaktisista ja diskursiivisista elementeistä. Vastoin kaikkia aiempia kuvitelmiani suoritin myös opettajan pedagogiset opinnot ja opetusharjoittelun huumassa luulin vihdoin jo tietäneeni, mikä musta tulisi isona. Graduaiheeksi valikoitui lopulta omista kokemuksista kumpuava kieliahdistus, jota tarkastelin nimenomaan yliopisto-opiskelijoiden näkökulmasta. (Gradulle onkin itse asiassa ilmoittautunut useampi halukas lukija, joten voin ilokseni kertoa, että siihen pääsee käsiksi alla olevasta linkistä! Varoitus: tutkielma on näpytelty en français.)

Skumppalasi ja ruusu kädessä on luonnollisestikin helppo hymyillä. Kaikesta huolimatta voin edelleen todeta olevani autuaan tietämätön tulevaisuudestani, ja se vähän stressaa. Sen haluan kuitenkin sanoa, että vaikka käytännön työelämätreeni ei yliopistoon oikein kuulukaan (sitä olisin kyllä kaivannut!), niin kyllä sieltäkin aikamoiset eväät elämään annetaan. Sen verran paljon on vertailtu, pohdittu, analysoitu, kritisoitu, arvioitu, suunniteltu, otettu kantaa ja perusteltu, että kyllä luulisi mademoisellen pärjäävän. Nyt pitää vain keksiä, missä näitä eväitä olisi mielekkäintä popsia 🙂

Kiitos tukijoukoille, ei tätä puurtamista olisi yksin jaksanut hullukaan!

Bisous,

Kati

Linkki graduun: ”Sisulla mennään eteenpäin” L’anxiété linguistique chez les étudiants universitaires de la langue française