Vietin juuri kuusi viikkoa vanhempieni luona gradua vääntäen. Viikoittainen vaatekerrastoni koostui lähinnä vanhoista pitkiksistä, kulahtaneista t-paidoista ja urheiluvaatteista. En välittänyt, vaikka hiukseni olivat neljättä päivää pesemättä ja naamani ei ollut saanut kosteusvoidetta kummempaa maskia miesmuistiin. Vaikka aloinkin tottua meikittömyyteen, en kovin montaa kertaa onnistunut hymyilemään peilikuvalleni. Enhän tuo ole minä. Lähinnä jokin epämääräisesti minua muistuttava kalpea olio, jolla ei ole ripsiä saati kulmakarvoja. Itseinho puski ohuen nahkani läpi yhtä terävästi kuin tuuli käy merellä luihin ja ytimiin. Miksi jollain niin pinnallisella asialla on niin suuri vaikutus itsetuntoon?

Tottumiskysymys, sanoisin. Kun on tottunut meikkaamaan (lähes) joka päivä, niin kyllähän se oma ulkoinen minäkuva ennen pitkää hieman muuttuu. Asioita pohdiskeltuani ymmärsin, että meikkaan ennen kaikkea itseäni varten, sillä siitä tulee minulle itsevarmempi ja parempi olo. Toki ajattelen myös, että on kohteliasta nähdä hiukan vaivaa ulkonäkönsä eteen tavatessaan muita ihmisiä, mutta yhtä oikein on myös ”tulla sellaisena kuin on”. Itse kuitenkin valehtelisin, jos väittäisin tuntevani oloni itsevarmaksi tai kauniiksi sellaisena kuin olen. Tämä ei estä kulkemasta Helsingin keskustassa ilman meikkiä – päinvastoin teen sitä nykyään jatkuvasti, totuttelumielessä. Kuitenkin aina vähän häpeillen ja anteeksipyydellen. Miksi ihmeessä? Ihan niin kuin tuiki tuntemattomia ihmisiä muka kiinnostaisi. Niin, eihän niitä kiinnostakaan. Silti pitää joka kerta uhrata useampi ajatus sille, mitä muut nyt mahtavat minusta ajatella. Varsinkin täällä sosiaalisessa mediassa, jossa kaikki on niin viimeisteltyä ja huoliteltua – miksi en siis minäkin?

Nykyään arvostetaan yhä enemmän luonnollista kauneutta ja aitoutta, mikä on todella hienoa. Vaikken fanitakaan ripsienpidennyksiä, geelikynsiä ym. perinteisesti epäaitoina pidettyjä ”lisäkkeitä”, eivät ne kuitenkaan omasta mielestäni ole paras aitouden mittari. Aitous kun ei välttämättä liity ihmisen ulkoiseen olemukseen millään tavalla.

Aitoutta on se, kun ihminen on rehellisesti oma itsensä ja käyttäytyy luonteelleen ominaisesti yrittämättä olla mitään mitä ei luonnostaan ole. Aitous on inhimillisyyttä ja sitä, että uskaltaa olla epävarma ja erehtyväinen. Sitä, ettei pakene jonkin roolin taakse yrittääkseen miellyttää muita ja luodakseen itsestään jotenkin silotellun kuvan. Aitous on sitä, että uskaltaa paljastaa niin heikkoutensa kuin vahvuutensakin. Se on sellaista teeskentelemättömyyttä, jonka kyllä tunnistaa kun se tulee vastaan – paksut rajaukset silmissä tai ilman meikin meikkiä.

Omalla kohdallani meikitön minä vaatii vielä totuttelua, mutta aion antaa sille entistä useammin mahdollisuuden. Ihan vaan vaikka ajan säästämiseksi. Tällä hetkellä makaan velttona sängyssä räkä nenästä valuen, hiukset rasvaisina ja naama laikukkaana. Kurkkuun sattuu niin paljon, etten usko minkään määrän Finrexiniä ja Strepsilsejä auttavan. Tätä aidommaksi ei kai voi enää muuttua, haha. Silti en voinut itselleni mitään, vaan koin pakottavaa tarvetta peittää kasvoni kuvassa. On tämä somemaailma kauhea.

Mitä ajatuksia meikittömyys ja aitous teissä herättää?

Bisous,

Kati