Sitä pitää itseään niin kaikkivoipana. Olo on elinvoimainen ja voittamaton ja sitten yhtäkkiä – bang. Nenä menee tukkoon ja tuntuu kuin silmien ja suun välissä möllöttäisi täyteen pumpattu ilmapallo, jota ei pysty puhkaisemaan terävimmälläkään kynällä, saati paketillisella Serlan nenäliinoja – nehän ovat ”silkinpehmeitä”. Päätä huimaa, kurkkuun sattuu ja elämä alkaa pyöriä pelkojen ympärillä: mitä jos nieluni turpoaa umpeen? Mitä jos tukehdun Strepsilsiin? Mitä jos en enää ikinä maista miltä suklaa maistuu?? Katastrofin ainekset leijuvat ilmassa.

Pahimmillaan kuumemittari näyttää 38,2. Ei siis mikään tappava tauti, mutta vetää kyllä muijan matalaksi. Oon niin harvoin kipeä, että nämäkin lukemat johtavat jo sekavuuteen ja toimintakyvyttömyyteen. Yöt ovat yhtä piinaa. Hampaita kalisuttavia vilunväristyksiä, yöpaidan läpimäräksi kastelevaa hikoilua ja loputonta hyvän asennon tavoittelua. Hämmentävän sekavia unia, joista ei aamun koittaessa ole enää merkittäviä muistikuvia. Miten tylsää! Kuumehourailuthan on näin jälkikäteen ihan parasta viihdettä. 

Paikatakseni tuoreimpien tarinoiden puutetta kerron teille kolme lemppariani lapsuuden kuumesekoiluista.

1. Olin reippaasti alle kouluikäinen, kun ensimmäisen kerran hourailin kuumepäissäni. Aamu sarasti ja töihin lähdössä ollut isi löysi mut istumasta tyynyni päällä hyvin hätääntyneenä. Sänkyni oli täynnä muurahaisia ja tyynyn päällä istuminen oli ilmeisesti paras tapa pysytellä näiden kutsumattomien vieraiden ulottumattomissa.

2. Alakoululaisena hourailin useammin. Muistan hyvin elävästi, miten kerran makasin lamaantuneena sängyssäni samalla, kun huoneeni ovi aukesi ja matolle lennähti aina yksi A4 kerrallaan. Ovi sulkeutui, aukesi uudelleen ja taas yksi paperi ilmestyi pinon päällimmäiseksi. Tätä jatkui loputtomiin. Pino kasvoi kasvamistaan ja mun olisi kuulunut tehdä asialle jotain, mutten pystynyt mihinkään. Taustalla soi raskasta musiikkia piinaavan kovalla. Hyvin ahdistava ”uni”, jota en tule ikinä unohtamaan.

3. Mahdollisesti saman taudin aikana, mutta eri yönä, juttelin sänkyni laidalla olleelle nenäliinalle, joka omassa kuumemaailmassani olikin peukalonpään kokoinen kaverini. Mistäkö juttelimme? Sen kun muistaisi…

Arjen keskellä sitä kaipaa usein pientä hengähdystaukoa. Olispa edes kipeä niin saisi lekotella muutaman päivän. Ha! Neljän seinän sisällä vietetty melkein kokonainen viikko pistää jo harkitsemaan toiveitaan uudelleen. Onneksi on sentään mustikkapirtelöä!

Mitä kummallisia unia te olette nähneet kuumepäissänne?

Bisous,

Kati

Ps. Kuumehourailuja voisi varmaan hyvin verrata huumepäissä koettuihin sekavuustiloihin, kuume ja huume kun eivät sananakaan eroa juuri mitenkään… Mulla on ainakin ollut melko hurja lapsuus, jos lukee tarinat h-kirjaimella! 😀