Työskentelin opintojen ohella vaatekaupassa ja lähes kaikki rahani menivät vaatteisiin. Cubus-vuosina totuin siihen, että uutuudet kiikutettiin aina suoraan kuormasta varauskaappiin, joka sitten palkkapäivän koittaessa tyhjennettiin. Kertaakaan en kyseenalaistanut, että tarvitsenko nyt todella neljännet samanlaiset housut tai kahdeksannen samanlaisen huivin – uusi väri oli aina saatava! Näin jälkikäteen ajateltuna tuossa touhussa ei ollut järjen häivää, mutta silloin se tuntui ihan luonnolliselta. Kaikkihan me niin teimme.

Viime syksynä sitten irtisanouduin, painelin porukoiden luokse gradulomalle ja kas kummaa, krooninen ostomaniani katosi kuin stringit persvakoon. Kuusi viikkoa hakkasin näppäimistöä vanhoissa pitkiksissä, urheiluvaatteissa ja teiniminän vaatekaapin perältä löytyneissä toinen toistaan kamalammissa rytkyissä. Kulahtaneet t-paidat tekivät tehtävänsä ja niinpä monen viikon kalsarijakson jälkeen kaikki muuttolaatikoissa odottaneet vanhat vaatteeni alkoivatkin yhtäkkiä tuntua uusilta. Helsinkiin muuttokaan ei ihme kyllä laukaissut pakottavaa tarvetta kierrellä kaupoilla ja uusia kauluspaitakokoelmaa viikon välein. Noin kolmeen kuukauteen en ostanut ainuttakaan vaatekappaletta. Kuvitelkaa! Se, jos mikä, lasketaan omalla mittapuullani jo enemmän kuin suoritukseksi. Ja rohkenisin veikata, että vuoden sisällä ostamani uudet kuteetkin voi laskea kahden käden sormilla.

Ainakin melkein.

Olen usein miettinyt, miksi uusien vaatteiden ostaminen loppui niin yhtäkkiä – kuin kangas teinien peppushortseista. Uskon, että perimmäinen syy löytyy takuuvarmasti työttömyydestä, sillä ilman rahaa ostoksia nyt vaan on aika mahdoton tehdä. Salaa kuitenkin toivon, että olisin vihdoin oikeasti oppinut, ettei kaikkea tosiaankaan ole pakko saada. Kun ei enää ole päivittäin vaatteiden ympäröimänä, käsitys jokaviikkoisista uutuuspaidoista muuttuu aika radikaalisti. Ei ihminen tarvitse neljääkymmentä yksiväristä toppia, eikä niillä ole onnellisuudenkaan kanssa mitään tekemistä.

Vaatemyyjät elävät vähän sellaisessa omassa todellisuudessaan ja sen kuplan kun poksauttaa, näkee maailman taas aika paljon kirkkaammin.

Kuluneen vuoden aikana olen huomannut, että kyllähän sieltä omasta kaapista löytyy jo valmiiksi ihan kivoja juttuja, kun vain vähän kaivelee. Tietysti edelleen on niitäkin päiviä, kun ei vaan kerta kaikkiaan ole mitään päällepantavaa, mutta eipä silti ole ainakaan vielä tarvinnut pylly paljaana mihinkään lähteä. Haaveenani on, että vaatekaappini vielä jonain päivänä sisältäisi ainoastaan laadukkaita ja klassisia, keskenään yhdisteltäviä perusvaatteita, joita on tarpeen mukaan helppo piristää sesonkiväreillä ja satunnaisilla villityksillä. Sellaiseen käytännön kapseligarderobiin on kuitenkin ajatuksen tasolta vielä jonkin verran matkaa…

Lopuksi on ihan pakko vielä tunnustaa:

Odotan jokseenkin kauhulla sitä päivää, kun joskus saan ensimmäisen kunnon palkan. Pelkään, että homma ryöstäytyy ihan käsistä ja elämä on taas yhtä shoppailua sen jälkeen. Toivottavasti kuitenkaan ei.

Ainakin nyt osaan olla täysin ihan tyytyväinen myös näin. Kuusi vuotta vanhoissa housuissa, jotka ovat edelleen kuin uudet.

Onko sulla taipumusta himoshoppailuun vai koetko olevasi harkitseva kuluttaja?

Bisous,

Kati