Takaisin lähtöruutuun
Viime postausta kirjoittaessani en osannut ollenkaan odottaa, miten laaja joukko tekstini lopulta tulisi lukemaan. Ajattelin, että kunhan tässä nyt vain vähän puran tuntojani ja helpotan sitä kautta omaa oloani. En todellakaan aavistanut, että postaustani jaettaisiin ympäri somea ja lukijat vyöryisivät tänne rytinällä kannustamaan, tarjoamaan myötätuntoa ja kertomaan omista kokemuksistaan. Siis vau mitä vertaistukea, kerta kaikkiaan! Siksi haluankin ihan ensimmäiseksi vain sanoa K I I T O S . Olen sanaton.
Miten tarina sitten on postauksen jälkeen edennyt?
Uskokaa tai älkää, mutta olin kuin olinkin viime viikolla ihan oikeassa työhaastattelussa. Kutsun saatuani hypin tasajalkaa keskellä katua, niin lottovoitolta se tuntui – varsinkin, kun haastatteluun kutsuttiin vain kuusi hakijaa! Haastattelua edeltävän illan käytin kyseessä olevan työpaikan nettisivujen parissa, jotka opettelin käytännössä ulkoa vuosilukuja ja strategioita myöten, sillä en halunnut jättää mitään sattuman varaan. Aamulla koinkin olevani hyvin valmistautunut. Ennen h-hetkeä harhailin läheisen K-kaupan hyllyjen välissä tutkien erilaisia hernekeittoja, sillä olin tapani mukaan aivan liian ajoissa. Ja kun vihdoin kehtasin lähestyä oikeaa rakennusta, en päässytkään sisälle, sillä ovet olivat lukossa. Siellä sitten tiirailin typerän näköisenä ikkunoista sisään ja mietin, että ei tämä nyt vaan voi jäädä siitä kiinni, etten ehdi haastattelijoiden luokse ajoissa. No, kyllähän minut sitten (tietenkin) tultiin sieltä ovelta hakemaan, jännittyneenä kun ei tuo logiikka vaan omassa päässä aina pelaa ihan normaalisti…
Haastattelu meni omasta mielestäni todella hyvin. Siksi pettymys olikin aivan sanoinkuvaamaton, kun sain eilen kuulla, etten tullut valituksi. Jaa että miksi en taaskaan kelvannut? Kyllä te tiedätte. Tehtävään valitulla henkilöllä oli laajempi työkokemus… NO KIDDING?! Siis voisiko joku ihan tosissaan kertoa, mistä sitä työkokemusta oikein saa, jos ei koskaan anneta sitä ensimmäistä mahdollisuutta? Jostainhan se on aloitettava! Ja puhun nyt nimenomaan sellaisista töistä, joita varten olen kouluttautunut. Asiakaspalveluhommia on kyllä tullut tehtyä jo kymmenen vuotta, että yleisesti ottaen työkokemusta kyllä piisaa.
Tässä työssä olisin päässyt hyödyntämään sekä pedagogista että musiikillista tietämystäni. Harmittaa ihan vietävästi. Mutta onneksi olen saanut jo juostua pahimman angstin pois ja venyteltyä koko kehon uusia haasteita varten (kuvaannollisesti siis, oikeasti olen todellinen antivenyttelijä).
Saatan ehkä olla taas lähtöruudussa, mutta tämän spurtin jälkeen maalikin on jo yhtä kierrosta lähempänä – eikö?
Pakkohan sen on olla.
Bisous,
Kati
Hei ja onnea haastatteluun pääsystä! Myös minä tiedän liiankin hyvin tuon tunteen, kun on päässyt haastatteluun ja tulee hylätyksi ihan loppumetreillä :/ Joka kerta vaan täytyy itsensä koota uudelleen ja vakuutta, että kyllä minustakin on johonkin ja olen hyvä työntekijä ja onnenpotku sille yritykselle joka minut saa! (vaikeaa se välillä on, usko pois!) Mutta ehkä siihen tosiaan auttaa tuo positiivinen ajattelu ja se kun pitää mielessä sen, että haastatteluun pääseminen itsessään on jo hieno juttu 🙂
Saako sinulta udella, mikä se sinun unelmaduunisi on, kuten tuossa esittelyssäsi kirjoitat, että sitä olet metsästämässä? Tsemppiä ja onnea vielä työnhakuun!
Kiitos kivasta kommentista! 🙂
Tilannehan on mun kohdalla se, etten oikein ole itsekään vielä varma siitä, että mikä se mun unelmatyö konkreettisesti olisi. Etsin sitä siis sekä teoriassa että käytännössä 😀 Koulutukseltani oon ranskan kielen opettaja, mutta viestintähommat on alkaneet kiinnostaa koko ajan yhä enemmän ja enemmän. Oon lukenut sivuaineena jonkin verran journalistiikkaa ja viestintää, mutta voipi olla, että tässä täytyy vielä opiskelemaan lähteä jos ei tällä koulutuksella/taidoilla vielä paikkaa löydy 🙂 Toinen vaihtoehto on hankkia vielä toisesta kielestä pätevyys, pelkällä ranskalla kun ei noita opepaikkoja oikein ole tarjolla.
Kiitos vielä tsempeistä ja aurinkoista kesää sulle! 🙂