Olin paritanssitunnilla, jalassani korkeat tulipunaiset lakeerikorkokengät. Tunnustelin oloa. Olipa komeaa, olla siellä korkealla. Ryhtini aukesi ja tunsin itseni uljaaksi kuningattareksi. Tuntui ihmeen turvalliselta olla niin elossa.

Mietin, miksi en sallisi tätä onnea itselleni enemmän? Uskaltaisinko yhä useammin olla se nainen, joka olen oikeasti? 

Kohtasin tanssisalin reunalla seisovan vanhemman naisen katseen. Hymyilimme, tunnistimme toisissamme ilon. Oli kepeä tunnelma. Tämä puoli naisena olemisesta on kuin leikki, johon en uskonut nuorempana: kauneuden luominen, nauttiminen, rytmi, eloisuus ja tanssin huolettomuus. 

Monesti seksuaalisuudesta puhutaan kuin se tarkoittaisi seksiä. Minulle luonnollinen, sisältä hehkuva seksuaalisuus ei tarkoita sitä, että ihmisellä välttämättä olisi kumppania. Voi olla olemassa itseään varten ja nauttia kehossa olemisesta, sekä yhteyksien luomisesta muihin ihmisiin juuri sillä tasolla, joka kulloinkin tuntuu hyvältä.

Voi myös rakastella vaikka joka päivä ja silti olla ihan pihalla siitä, kenen unelmaa elää. 

Silloin taas, kun seksuaalinen energia ei saa aidosti lupaa, se purkautuu jotain kautta: räjähtävinä tunteina, kiukkuna, sairautena, kuivakkuutena, masentumisena, pakkokäyttäytymisenä, kehon kaltoinkohtelemisena, valtapeleinä, prostituutiona, salarakkaina ja pornona. Häpeällä ja pelolla on monet kasvot. 

Haluan luoda sitä kulttuuria, jossa seksuaalisuus saa rentoutua ja nousta sisäisestä viisaudesta käsin. Muut ihmiset eivät ole maailmassa tyydyttämässä meidän seksuaalisia tarpeitamme, mutta eivät myöskään määrittämässä, miten meidän tulisi olla “oikein” itsemme suhteen. 

Tärkeä kysymys on, miten ilmennämme seksuaalisuuttamme: mitkä ovat motiivit, intentiot ja toiveet toimintamme takana? Median antama malli ohjaa meitä usein manipuloimaan ja pelaamaan seksuaalisuudella, käyttämään muita ihmisiä saavuttaaksemme jotakin. Seksuaalisuudesta tulee silloin helposti totuuden pakenemista ja kanssaihminen hahmottuu esineen kaltaisena. Olen myös ihmeissäni lukenut naisille suunnattujen lehtien kovia sanoja seksistä: maailmankuva niissä on mekanistinen ja suorituskeskeinen. Ronskeilla puheilla piilotetaan häpeää ja herkkyyttä.

Olen pelännyt sitä, ettei minua kuunnella tai oteta vakavasti työssäni asiantuntijana, jos pukeudun niin kuin oikeasti haluan, leninkeihin ja korkokenkiin. Minulle oli aiemmin häpeä olla perinteisen naisellinen, sillä olin oppinut, että se osoitti taantumista ja heikkoutta.  

Yli kymmenen vuotta pukeuduin työelämässä mustiin, asiallisen sukupuolettomiin vaatteisiin. Koetin edustaa jotakin, joka olisi miehen ja naisen välissä oleva neutraali ei-sukupuoli. Mieluiten myös käyttäydyin miehen lailla: sillä tavalla olin aina varmoilla vesillä. Ohitin itseni monella tavalla. Nuorena naisena luin myös herkästi ympäristöni viestin: joko etenet kauneudellasi tai älylläsi. 

Se oli intohimon sammuttavaa elämää.

Entäpä sitten, jos rakastaa ilmentää sukupuolineutraaliutta? Ja pitääkö kaiken näkyä ulospäin? 

Seksuaalinen voima ei riipu vaatteista tai ulkonäöstä. Olen kohdannut upeita ihmisiä, joilla on suuri rauha ja luottamus seksuaalisuutensa suhteen, eikä heidän ulkonäkönsä välttämättä ole huomiota herättävä tai ”seksikäs”. He eivät myöskään työnnä tätä energiaansa ulospäin, heidän pehmeän voimansa huomaa vasta, kun viettää aikaa heidän kanssaan. 

On aivan eri asia luoda kehostaan astia, jossa seksuaalinen tuli palaa kirkkaasti ja hyvin kannateltuna, kuin kulkea jakamassa henkisiä palovammoja ympärilleen.

Seksuaalisesti voimassaan olevan ihmisen huomaa siitä, että heille sekä koskettaminen että toisen rajojen kunnioittaminen on luontevaa, heidän kehollisuutensa on läsnäolevaa ja he osaavat ohjata ja hallita energiaansa niin, että se joko pysyy heidän kehossaan tai avautuu ulospäin silloin, kun siitä on etukäteen sovittu. He halaavat lämpimästi ja ujostelematta. He katsovat pehmeästi silmiin ja puhuvat luonnostaan kauniilla, syvältä kehosta pulppuavalla äänellä. Heidän liikkeissään on pehmeyttä ja voimaa. He eivät flirttaile, manipuloi tai hämmennä. Kun tällaista henkilöä katsoo kadulla, hän kävelee joustavasti ja kauniisti itseään kantaen. Tunnet ehkä itsekin jonkun sellaisen, joka on seksuaalisesti voimaantunut? Hänestä huokuu hyvä olo, ja hänen seuransa on puoleensavetävää.

Irroittautuminen median antamasta mallista, se, että omistaa oman seksuaalisuutensa ja lakkaa pakkomielteisesti kieppumasta saamisen ja saamattomuuden ympärillä, on pitkäjänteistä sisäistä työtä. En tiedä, onko sosiaalisesta ehdollistumisesta irroittautuminen edes kokonaan mahdollista tai tarpeellista. Totuus pulppuaa hiljalleen esiin kaiken sen hikisen peittelyn ja yrittämisen jälkeen, kun luovumme kulissien pitelystä ja annamme aitoudelle tilaa.

Luonnollinen seksuaalisuus nousee pikkuhiljaa esiin, kun annamme oman hulluutemme, epäkypsyytemme, kömpelyytemme ja elämisen yleisen hikisyyden vain olla, nauramme ja toteamme, että “mä en osaa tätä ihmisenä olemista, mutta mitä sitten!” Se on toisen kainalon nuuhkimista, kyyneleiden ja rään kanssa elämistä, suukkoja, leivänmuruja selän alla ja valvottuja öitä. 

Se on sitä, mitä vain elämällä oppii.