Ihmisenä olemisesta
Istun ystäväni kanssa tavaratalon yläkerran kahvilassa. Keskustelun lomassa hän kysyy, miksi haluan tulla seksuaalisuuteen erikoistuneeksi terapeutiksi. Ilahdun, että jotakuta kiinnostaa. Aloitan vastaukseni vähän kaartaen, mutta sitten kumarruin pöydän yli hieman eteenpäin, vedän henkeä ja tunnen kehoni kihelmöivän.
– Jos sallit, niin sanon tämän nyt aika suoraan. Mä olen kertakaikkiaan kyllästynyt paskanjauhantaan. Haluan puhua oikeista asioista, en asioiden reunoilta, kiertäen sitä ydintä. Haluan tietää, mistä ihminen on oikeasti tehty. Monen elämä on rakennettu sen valtavan, mustan salaisuusmöhkäleen peittämisen varaan. Mä haluan, että se möhkäle tulee esiin niin, että ystävyys sen kanssa voi alkaa, sanon ja katson edessäni olevaa naista silmiin.
Huomaan sanojeni vaikutuksen. Kuulijani vetäytyy hieman taaksepäin ja kasvoille tulee suojaava ilme. Tulee pieni tauko, huomaan tarpeeni pehmentää. Kerron muistakin asioista. Tunnelma rentoutuu.
Tämä sanojeni kipakka sivallus jää itselleni mieleen. Musta möhkäle on se tyyppi, jonka takia tätä teen. Ammatinvalintani on selkeä jatkumo koko elämääni sävyttäneelle erillisyyden tunteelle, kaipuulle aitoon vuoropuheluun.
Halusin aina syvemmälle, mutta en löytänyt matkakumppaneita. En tiennyt, miten toinen ihminen päästetään lähelle ilman, että itse katoan. Olin utelias. Tein taidetta, tutkin ihmisiä etäältä. Supattelin kuitenkin suurimmat salaisuuteni hevosen kaulaa vasten.
Kiemurtelin usein vaivautuneena keskusteluissa, joissa tunsin, että pinnan alla oli muuta kuin mitä sanat kertoivat. Halusin levittää illuusiot auki, viedä keskustelun vaikka siihen, miltä rakkaus tuntuu, kun ei osaa ottaa vastaan. Vuosien mittaan, kun en uskaltanut olla oma itseni, kurkkuuni jääneet sanat saivat minut kutistumaan ja usein myös sairastumaan.
Kyllä, haluan jakaa ihmisyydestä, itseäni koskettavista aiheista. Haluan puhua siitä, miltä tuntuu elää vuosikausia itsensä sisällä vankina, kun omasta kehosta ja ruoasta on tullut vihollinen. Minä haluan tuntea ja kuulla äideiltä siitä, miltä tuntuu menettää oma lapsi ja kaivata häntä. Haluan puhua siitä epätoivosta, jonka riippuvuus tuo esiin. Haluan jakaa ja hoivata sitä tuskaa, jonka tuo puolison vuosia jatkuneen uskottomuuden paljastuminen ja miltä se tuntuu, kun maailma romahtaa.
Minä haluan puhua, mitä siitä seuraa, kun joku tunkeutuu meidän kehoomme, mieleemme, maailmaamme väärällä voimalla, vieden mukanaan kykymme luottaa. Haluan tietää, etten ole yksin sen kanssa, että olen lopulta yksin. Haluan tuoda tukeni niille muille, jotka ovat kadonneet hengen hurmokseen, vain herätäkseen vuosien unen jälkeen kylmältä lattialta yksin, ihmisyyden kipeys jomottaen joka puolella sitä kehoa, joka niin huomaamatta henkisyyden alle piiloutuu.
Haluan puhua niistä asioista, jotka tekevät meistä ihmisen. Se ei ole kamaluudessa pyörimistä, vaan asioiden nimeämistä ja epätäydellisen kauneuden sallimista.
Se on yksi puoli tulevaa työtäni, että saan jakaa ja pehmentää niitä aiheita, jotka ovat minua koskettaneet. On toinenkin puoli. Saan jakaa sitä, jossa olen huipputaitaja: yhteys toiseen ihmiseen. Paitsi, että puhun asioista niiden oikeilla nimillä, saan johdattaa toisia ihmisiä kontaktin ja rajojen hienovireiseen maailmaan.
Tietämättäni olen ollut ihmiskontaktin huippuosaaja, sillä luulin, että se on suurin heikkouteni. Minulla kun on kyky sulautua toisen ihmisen todellisuuteen jokaista tunnetta, tuntemusta, ajatusta myöten. Tiedän, missä toisen ihmisen tietoisuus liikkuu, kuulen sanattomat toiveet, luen hienovireisiä impulsseja jatkuvalla syötteellä ellen tietoisesti laita ”luukkuja kiinni”.
Vauvana keholliset rajani ja kehotuntemus ovat jääneet muodostumatta ehyellä tavalla. Olen opetellut kehotietoisuuteni aikuisena pitkän kaavan mukaan, sillä kehon ulkopuolella oleva ihminen ei tiedä, miltä kehotietoisuus tuntuu. Kehonsa ulkopuolella elävä usein janoaa kehollista kokemusta ulkopuoleltaan, kosketetuksi tulemista.
Oman kehon tunteminen on ollut kuin vieraan kielen oppimista, hidasta tuntemattomaan kipuamista. Suurimman ajan elämästäni minulla ei ole ollut selkeää “minää”, vaan on ollut vain “me”.
Silloin, kun en osannut vielä säädellä toiseen sulautumisen taitoani, maailma näyttäytyi minulle kaaottisena, täynnä erilaisia voimakkaita tuntemuksia olevana paikkana, jossa ainoa keinoni säädellä omaa olemistani oli vetäytyä pois ihmisten parista tai turruttaa itseni kokonaan.
Nyt kun osaan säädellä energiaani, voin käyttää yhteyden taitoa tietoisesti ja olla empaattinen turvallisemmasta paikasta. Rajat ovat minulle työkalu, ja voin myötäelää uppoutumatta toiseen. Tiedän myös, miten tukea muita rajattomia, millaista on, kun ei ole koskaan tuntenut omaa kehoaan.
Suurin heikkoutemme voi kääntyä valtavaksi lahjaksi.
Välillä on yksinäistä olla totuuden äärellä. Monet ystäväni ovat lähteneet toiseen suuntaan, on ollut paljon luopumista ja haikeutta. On ollut myös paljon kokeilemista, erehtymistä: missä saan olla ilman, että minulle kerrotaan, millainen naiseus on luvallista.
En kuitenkaan vaihtaisi mitään pois, seikkailusta tulee koko ajan lempeämpi: heikkoudesta tulee vahvuus, elämästä voi löytää sen paikan, jossa minun taitoni saavat loistaa, tulee armo itseä kohtaan ja sisäinen rakkaus vahvistuu.
Joskus minun oma musta möykkyni, se, jonka kanssa koetan parhaani mukaan käsi kädessä vaeltaa, katsoo minua ja huokaa:
– Oot sä kyllä aikamoinen nainen.