3.vuoden lääketieteen kandidaatin mietteitä, osa 1.

Pitkästä aikaa postausta. Kirjoittelin tänne jo muutama vuosi takaperin siitä ketutuksesta, joka koituu, kun ei pääse lääkikseen. Nyt olen kolmannen vuosikurssin kandi, ja uutta pohdittavaa on taas päässyt ilmaantumaan.

Loppuiko itsensä piiskaaminen sisäänpääsyyn? No ei se kyllä loppunut. Niin kuin hyvin tiedetään, lääkis on yksi rankimmista kouluista, ja se iski vasten minunkin kasvojani jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Tässä mielessä voisi sanoa, että murheen määrä on vakio, eikä pääty unelmiensa toteuttamiseen… Kuitenkin, tapani mukaan pyrin teksteihin, joissa analysoidaan mielen tuottamia juttuja päätyen lopulta johonkin toiveikkaaseen lopputulokseen. Sillä oli niin tai näin, meillä on lopulta aina edes toivo. Katsotaan, mitä tomumajastani tällä kertaa irtoaa! Lähdetään vaikka ihan viime päivien fiiliksistä liikenteeseen.

Ahdistaa, itkettää… Tuntuu, etten tajua opinnoista riittävästi riittävässä ajassa, olen loppujen lopuksi täysi tomppeli, miksi edes kuvittelen, että minusta tulisi hyvä lääkäri, jollaiseksi niin palavasti haluan.

Olen ärsyyntynyt. Ja turhautunut.

 

Toisaalta olo on viime päivien jäljiltä vähän kuin pikkuvauvalla, joka löytää kätensä – tässäkö nämä ovat, työkalut? Enää ei tarvitse pelkästään sätkiä, vaan voi alkaa pikkuhiljaa alkaa opetella, kuinkas näillä saisikaan asioita aikaiseksi. (rakastan ihan liikaa metaforia, i know) Olen ajatellut asioita uudemman kerran ja reality check kohtasi isommalla kädellä.

 

Oivallus syntyi minulle siitä, että ollessani nyt kolmannen vuoden kandina pari kertaa tk-työtä seuraamassa ja jopa ensimmäisen oman potilaankin vastaanottaessani tajusin viimein, kuinka isolle paradigmalle koko lääkärin homma perustuu.

”Paradigma on jonkin tieteenalan kulloinkin yleisesti hyväksytty oppirakennelma, ajattelutapa, suuntaus.” -Wikipedia

Toisin sanoen, yksi aloista johon ehkä eniten paineita kohdistuu, perustuu kulloinkin saatavilla olevaan parhaaseen tietoon.

Tämä luo ihan hirvittävän paineen lääkärille, ja ymmärrän sen nyt entistäkin paremmin. Sen lisäksi, että pitäisi tietää ”kaikesta kaikki”, olla inhimillinen (*lisää tähän kaikki muut hyvän lääkärin ominaisuudet*), niin pitäisi pysyä edes jotenkin myös ajan hermolla. Se, minkä oletettiin auttavan 50v sitten, on tutkimusten myötä saattanut osoittautua jopa haitalliseksi näinä päivinä. Tuo aikajana on muuten liioittelua, esim. hoitosuositukset päivittyvät paljon tiheämmin. Seuraavaksi huomioita, jotka omassa arjessani ovat toistuvasti nousseet esille.

 

Jo ensimmäisestä vuodesta lähtien lääkisopiskelijalta aletaan kysellä jos jonkinnäköisiä kysymyksiä. Se on sinänsä aika imartelevaa, mutta todellisuudessahan kyse on heebosta, joka on päntännyt (nykypääsykoematskujen mukaan) ehkä jopa vuosia fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa ja voi ehkä vain arvailla, miltä innokkaan sukulaisen näyttämä luomi näyttää – varmaan ihan samalta mutupohjalta kuin moni maallikko. Näin siis ainakin omalla kohdallani, koska kaikki kapasiteettini meni unelmien koulupaikan saavuttamiseen.

”Sä oot menossa lääkikseen etkä tiennyt, että hiuksia voi siirtää takaraivolta kaljuun kohtaan?” Ote eräästä kommentista kesältä, jona pääsin lääkikseen. Itseäni lähinnä huvitti, koska en ole hirveän orientoitunut juuri tähän kyseenomaiseen proseduuriin. Mutta tämmöiset oletukset siitä, mitä mahdollisesti ympäröivästä maailmasta tiedän, kyllä osittain stressaavat. Ne tuovat näytille sen, kuinka lääkäreitä pidetään kaikkitietävinä vähän kaikessa. Itse voin myöntää olevani aika palikka mitä tulee esim. historiaan ja yhteiskuntaoppiin, mutta yritän nyt jälkikäteen opiskella Netflix-dokkareiden ym. avulla sitä, mikä kiinnostuksen puutteen takia jäi omaksumatta peruskoulu- ja lukioaikana. Ehkä saan vielä kiinni siitä, mitä tässä maailmassa oikeastaan on tapahtunut ja onko ehkä nähtävillä huolestuttavia merkkejä jonkin historiallisen teeman toistumisesta. Siitä saisikin ihan oman tekstinsä aikaan – pysytään nyt kumminkin asiassa, eli lääkisopiskelijan stressissä.

 

Olen orientoitunut siihen, että joskus tulevaisuudessa voisin helpottaa jonkun ihmisen arkea. Inhimillisesti ja moniammatillisuutta mahdollisimman taitavasti hyödyntäen. Keinot tähän tulevat niin lääkiksen, kuin erityisesti myös myöhemmän työuran aikana.

 

No miksi minua tämä aihe niin turhauttaa ja harmittaa?

 

Lääkis on oikeasti kova koulu. Olen nähnyt oppilaita itkemässä käytävillä. Olen itkenyt käytävällä myös itse. Ainakin muistan, että harmitti kovasti, kun en päässytkään suullista anatomian tenttiä ekalla läpi. Mielessä myllersi perus ”kaikki muut on parempia, en osannut vielä edes tämmöistä, apua”. Samalla kun muista tenteistä oikeastaan mentiin läpi (ihan peräti kirkkaastikin). En vain tuossa kyseenomaisessa tentissä ollut saanut suutani auki, koska pelkäsin sanovani asioita ihan pieleen. Eli suhteellisuudentaju katoaa helposti, kun paineet on kovat, ja odotukset osaamisesta. Samoin suhteellisuudentaju katoaa helposti myös, jos tenteissä kysytään aivan epäoleellisia asioita (siihen nähden, että ollaan esim. preklinikassa eli vaiheessa ennen pääasiassa sairaalan puolella tapahtuvaa opiskelua). Näin on käynyt minulle. Olen päntännyt monia täysin epäoleellisia asioita, kun saman ajan olisin voinut käyttää paljon hedelmällisemminkin – siksi, että tentissä saatetaan kysyä tätä.

Sitten, välillä kuitenkin tulee tämä kuuluisa reality check… Niin, mihinkäs työhön minä oikeen olinkaan valmistumassa? No ammattilaisen, jonka pitäisi sekä olla inhimillinen, tehokas, ajan tasalla ja ammattitaitoinen, harkitseva ja toisaalta määrätietoinen, jotta potilas saa tarvitsemansa avun mahdollisimman oikea-aikaisesti ja -paikkaisesti.

 

Tätä taustaa vasten tuntuu välillä tosi hölmöltä se, että olen stressannut esimerkiksi jotain sitruunahappokierron osasia fuksivuonna. Tietenkin sykli on osa tärkeää kokonaisuutta, mutta yksittäisenä ja usein kontekstistaan irrotettuna tällaiset perus ”mantrat”, joita lääkiksessä luetaan ja hoetaan, ovat suoraan sanottuna yhtä tyhjän kanssa. Sanahelinää vailla merkitystä. Näitä vastaavia uusia ”sitruunahappokiertoja” tulee fuksivuoden jälkeenkin lisää; niin paljon kuin ocd-mieli vain keksii järjestää. Kuormittavan ja tehottoman opiskelun kierre on valmis, etenkin jos oppilas on tunnontarkka, herkkä ympäristön luomalle paineelle ja kunnianhimoinen samaan aikaan. Esimerkiksi itse olen juuri tuollainen.

 

Sen sijaan tärkeitä ovat kysymyksenasettelut, mikä on sitruunahappokierron merkitys tietyissä sairaustiloissa? Miten nuo jo pääsykokeissa kauhistuttaneet tasapainoreaktiot näkyvät esimerkiksi verenkierrossa ja miten ne ovat suhteutettavissa vaikkapa lääkkeiden pitoisuuksien vaihteluihin veressä? Nämä ovat pohdintoja, joiden kautta omituiset lorut muuttuvat merkityksellisiksi ja siirrytään käsitteistä konsepteihin.

Mielestäni oma opinahjoni (Tampereen lääkis) kyllä on erinomaisesti järjestänyt niin, että palautteen anto esim. tenteistä on helppoa ja – fiksusti – pakollista. Asiat ovat selkeästi muuttumassa suuntaan, jossa käsitteiden tankkaamisesta ja ulkoa opettelusta siirryttäisiin mieluummin pohdiskelevaan suuntaan. Sellaiseen, jossa on sujuvaa siirtyä lääketieteellisen tiedon ja potilasta kunnioittavan, ymmärtävän kanssakäymisen välillä.

 

Aikakausi kerrallaan tämäkin asia korjaantuu. Veikkaan, että iso osa ”lääkäri ei kuunnellut, ei sitä kiinnostanut, lääkäri arvosteli” -kokemuksista liittyy juurikin siihen, että ei se lääkäri ole lähtenyt tietoisesti tekemään paskaa – hän voi olla myrkyllisen, epäinhimillisen työkulttuurin uhri, jonka huono vointi siirtyy potilaaseen.

Lääkäri on ihminen, ihan kuten me kaikki.

Lääkäri ei ole ”jumalasta seuraava”. Hän on rohkea tyyppi, joka uskaltaa ottaa vastuuta päätöksistä, jotka liittyvät toisen ihmisen arjen sujuvuuteen ja hyvinvointiin.

 

Tärkeää on myös sanoa, että tämä ei ole kenenkään vika. Tai ei ainakaan tule mieleen ketään jota sormella tästä osoittaa. Vika on systeemissä, joka kusee jostain kohtaa niin kauan kun valuvikoja löytyy. Ainahan niitä on, mutta tähän asti niitä on ollut liikaa – ja tämä näyttäytyy mm. lääkärien suurempana itsemurhakuolleisuutena muuhun väestöön nähden. Aiheesta on puhunut myös mm. somesta tuttu lääkäri Anni Saukkola, jonka instatilin kohokohdista inspiroituneena tämän tekstin kirjoitinkin.

 

Vanhemman vuosikurssin opiskelijoilta olen usein kuullut, kuinka pedanttius vähitellen karsiutuu opintojen edetessä. Pakon edessä on alettava ajattelemaan itseäänkin ja jaksamistaan, sillä muuten tätä työtä ei jaksa kyllä tulevaisuudessa tehdä. Huomaan, kuinka nyt, kandivuonnani kolme, olen viimein itsekin oivaltanut tämän asian.

 

Olen kulkenut viimeisen vuoden ajan kuin sumussa. Laput silmillä, lukien melko sanatarkasti kaikkea mitä oppimistavoitteisiin on kuulunut, pysähtymättä ajattelemaan – mitä teen tällä kaikella opiskelemallani? Onko se edes välillisesti generoitavissa potilaan parhaaksi? Jos siis unelmoi nimenomaan potilastyöstä. Olen päntännyt näitä yksityiskohtia sillä ajatuksella, että kunhan nyt vain en tekisi virheitä sen takia, etten ole opiskellut ja tankannut näitä asioita riittävän hyvin.

Nyt, kun kesän amanuenssuurit lähestyvät, oli pysähdyttävä miettimään näitä asioita.

 

Onhan fakta, että ihminen, joka ei tee virheitä, ei tee yllätys yllätys mitään muutenkaan. Klisee mikä klisee, mutta kliseet ovat syystäkin olemassa – jotta emme unohtaisi elämän tärkeitä pikku juttuja.

Tiedostan, että olen vaatinut itseltäni aivan liikaa ajatellen, että teen sen potilaan parhaaksi.

Minä en tee potilaan parhaaksi yhtään mitään uupumalla itse kohtuuttomien lukumäärien alle.

Teen potilaan parhaaksi, kun pidän huolta myös itsestäni. Aion pitää tästä mahdollisimman hyvin kiinni myös tulevassa työelämässä. Kuten Lääkäri Annikin taisi mainita samassa yhteydessä, happinaamari ensin omille kasvoille. Samasta syystähän sitä ensiaputilanteessakin on joskus paikallaan katsoa, onko minun turvallista mennä auttamaan – ettei kohta ole kahta autettavaa, ja pahimmassa tapauksessa kaikki häviää. Kaikki tämä perustuu ihan normaaliin arkijärkeen. Itseltään paljon vaativa ihminen ei aina toimi perustuen maalaisjärkeen (lue:minä), koska vaatii itseltään myös usein ihan liikaa. Vaatimukset vaan eivät koske valitettavasti pelkästään opintoja, vaan usein myös jaksamiskykyä – takaraivossa jyllää ajatus: minun pitää jaksaa enemmän ja nopeammin.

On lääketieteellinenkin mahdottomuus pystyä jaksamaan määräänsä enempää. Tätä ihmisen psykofyysissosiaalista rajallisuutta tahtoisin korostaa myös tulevien lääkärien päässä – myös auttaja tarvitsee itse apua. Ja se on lopulta potilaankin parhaaksi, välillisesti. Osaltaan tämmöinen hyvän lääkärin työn tekeminen vaatisi kyllä ratkaisuja organisaatiotasolla, josta minulla itselläni ei ole riittävästi tietoa, että pystyisin siihen heittämään konkreettisia ehdotuksia. Toivon vain, että tämä otettaisiin huomioon tulevaisuuden työpaikoilla. Että lääkäri saisi tehdä hyvää lääkärin työtä. Inhimillisesti ja ymmärryksen kautta.

Tahtoisin vielä sanoa muutaman rohkaisun sanan, koska yksinhän en tämmöisen asian suhteen ole.

Luota itseesi ja tuntemuksiisi. Jos sydän tykyttää tuhatta ja sataa, olet yli- tai alikierroksilla jatkuvasti ja koet huonommuutta rästiin jääneistä asioista, ydinongelma ei välttämättä todellakaan ole kognitiossasi, vaan siinä, mikä sitä kuormittaa.

Sinä riität.

Ollaan yhdessä inhimillisiä.

<3:Bonnie

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *