”Ei mennä sinne istumaan, siellä on noita hulluja.” Näin kuulin minua vastapäätä istuvan miehen sanovan pojalleen Haartmanin päivystyksessä, jonne eräs kivulias päivä menin näyttämään tulehtunutta silmääni. Parin penkkirivin päässä istui muutama ilmeisesti psykiatriseen päivystykseen menevä asiakas.

”Jos joutuu mielisairaalaan, niin kyllä sitten on elämä pilalla siitä eespäin.” Näin totesi eräs nuorimies yksissä kotibileissä ulkoterassilla, kun oli puhetta psykiatriseen sairaalaan päätyneestä kaverista.

”Vastahan se kävi meillä. Musta tuntuu niinku joku ois kuollu!” Sanoi eräs äiti kuultuaan, että eräs tyttö vietiin piipaa-autolla lataamoon.

Millaista esimerkkiä näytti mies pojalleen? Kuinka nuorimies kestää sitä ajatusta, että hänelläkin on olemassa se oma sietokynnyksen raja, jonka teoreettisesti joskus ylitettyään voi hänenkin elämänsä olla ”lopullisesti pilalla”? Millä ihmeen pelimerkeillä tuo äiti rinnasti mielenterveyshäiriöön sairastumisen kuolemaan?

Nämä ovat vain eräitä mieleeni tulevia esimerkkejä, joissa pääni päälle on noussut iso kysymysmerkki, kun ihmiset puhuvat mielenterveyshäiriöistä. Itse asiassa usein kyse on jostain tietystä henkilöstä, joka sairastaa tai sairastui vastikään. Dramatiikannälän tyydyttämiseen on helpoin reitti mehustella muiden ”epäonnistumisilla”. Tähänpä tulikin mieleeni eräs lempilainaukseni:

 ”Great minds discuss ideas; average minds discuss events; small minds discuss people.” – Eleanor Roosevelt.

Well, let’s play the ”Great Mind” role this time.

Miksikö pääni päällä heiluu kysymysmerkki kuin Simssissä ikään? Minua huolestuttaa se, miten ihmiset kokevat psyykkisen sairastumisen. Se on sangen ikävää, oli sairaus mikä hyvänsä, päänsisäinen tai somaattinen. Siihen en ota tässä kantaa. Mutta siitä haluaisin saada aikaan keskustelua, onko tarpeen pelätä suunnattomasti sairasta ihmistä? Niin suunnattomasti, että kieltäytyy lähelle istumasta, kuten tuo isukki, josta kerroin? Entä oliko nuorimies miettinyt tuota lausettaan ihan loppuun asti, koska hänhän ei tiennyt, vaikka paikalla olisi joku joka sairastaa? Eihän se päällepäin näy aina todellakaan ihmisestä. Paikalla olisi voinut olla joku herkkä, jolle nuorimies loi pelkoskenaarion mielenterveysongelmaisen harmaasta tulevaisuudesta, ja tuo herkkä ihminen olisi voinut olla jo valmiiksi jollain tapaa ”pohjalla”. Ei välttämättä akuuttiosaston punkan pohjalla, mutta kuitenkin. Onko se, että joutuu psykiatriseen sairaalaan, joku perisuomalaisen ”taipuu vaan ei katkea” –mitta-asteikon ääripää? Se ääripää, jossa ”voi kaiken toivon heittää”, kun katkesi sittenkin? Sen mitta-asteikon, jolla mitataan, miten onnistunut ihminen on elämässään?

Ei ole olemassa mitään tuollaista mittaria. Me olemme jokainen jollain tavalla katkenneita jo syntyessämme – meillä on heikkoutemme. Ei ihminen mikään taipuileva pajunvitsa olekaan, jolla puuttuu keskushermosto. Meillä tuo hermosto välittää jatkuvasti aikamoisen määrän informaatiota päivässä. Kaikilla meillä on se sietokyvyn raja, jonka ylitettyämme hermomme pettävät. Siksi se, että joku kokee oikeudekseen esimerkiksi syrjiä sairasta sen perusteella, että hänen päänsä ei pelitä kuten on ”normaalia”, herättää minussa ihan vastaavan kaltaisen inhoreaktion kuin rasismi. Molemmissa ihminen pelkää toista ihmistä todennäköisesti kuulopuheiden tai median antaman kuvan perusteella, itse omaamatta minkäänlaista kosketuspintaa tai tietämystä asiaan. Se on ihan paska asenne. (Oletan tietenkin nyt tässä, ettei tuo syrjitty ole sikäli pahaa tehnyt kellekkään, että syrjinnän ansaitsisi.)

Herääkin varmasti kysymys myös siitä, onko itselläni ollut jotain kosketuspintaa asiaan, kun koen siihen liittyvät kysymykset näin voimakkaasti. Kyllä on – niin läheisten ihmisten kuin myös itseni kautta. Sain ensimmäisen paniikkihäiriökohtauksen lukion ensimmäisellä luokalla, ja olen kärsinyt herkkyyteni takia paljon. Onnekseni uskalsin hakea apua, ja nykyään tulen hyvin toimeen kohtausten kanssa. Tiedän, millaiset tilanteet niitä voivat laukaista. Niitä on ollut paljon ja tulee olemaan, mutta niihin on aina olemassa syy. Vähä uni, liika kahvi, syömättä jäänyt päivällinen, pitkäaikainen stressi, huoli lähipiiristä, huoli tulevaisuudesta… Syynä ei ole välttämättä se paikka, jossa satut olemaan silloin, kun sydän alkaa lyömään tuhatta ja sataa, ja pelkäät menettäväsi kaiken hallinnan (, mokomakin kontrollifriikki, ainakin mitä allekirjoittaneeseen tulee). Niitä paikkoja ei kannata alkaa välttää, vaan niitä SYITÄ, jotka oloon vaikuttavat. Saiko olon aikaan pitkäaikainen stressi? Vai univelka? Vai energiasyöppö ihmissuhde? Ne ovat niitä, joita kannattaa välttää. Jos alkaa tässä asiassa vältellä tiettyjä luokkahuoneita, tiettyjä kahviloita tai kauppakeskuksia, ei ratkaise mitään vaan pahentaa ongelmaa entisestään. Minulla meni pitkä aika tajuta, ettei ole luokkahuoneen vika, jos minulla on ollut hirveä ihmissuhde taustallani. Ei oppituntia tarvitse välttää.

Minä olin se herkkä ihminen, jolle nuorimies loi pelkoskenaarion harmaasta tulevaisuudesta. Pelkäsin jatkuvasti, että olen jotenkin liian herkkä tähän maailmaan.  Nykyään tiedän, että olen tarpeeksi herkkä tähän maailmaan. Ajallinen välimatka noiden kahden lauseen välillä on ollut monen vuoden mittainen, mutta olen onnellinen tästä lopputuloksesta, joka kohdallani toteutui – koen olevani sinut sen asian kanssa, että olen tunteellinen siili ja omituinen höpöttäjä, koska semmoinen minä nyt vaan satun olemaan. Tarpeeksi herkkä tähän maailmaan – tarpeeksi kuuleva, tunteva ja näkevä huomaamaan omat mahdollisuuteni ja keinoni pärjätä – ja pitämään samalla jopa hauskaa. Herkkyys ei ole huono asia, kun sen valjastaa voimaksi. Herkkyydessä piilee voimavara ja siitä voi ammentaa vaikka minkälaisia ominaisuuksia tulevaa varten. Jossain oli juttua, että herkät ihmiset ovat parhaita johtajia. Itse en haaveile johtajuudesta, mutta aavistan hyvin, mistä on väitteessä kyse. Johtajuus on vain yksi esimerkki. Meistä herkkiksistä on vaikka mihin!

Jos tunnistit itsesi jostain kohtaa tekstiä…

Sairaan pelkääjä: tutustu asiaan ennen tuomitsemista. Tutustu sairauksien taustoihin tai johonkuhun, joka sairastaa. Muista, että voisit itsekin yhtä hyvin maata lasaretissa, jos kortit eivät olisi olleet kohdallasi niin suotuisat. Sano vasta syvällisen perehtymisen jälkeen, mitä mieltä olet. Lopuksi muista, että suurinta viisautta on ystävällisyys.

Sairaan läheinen: olet kirjaimellisesti ihan sairaan läheinen. Et ole sitä sattumalta – voit kuulijana ja tukijana ollessasi oppia vaikka mitä. Olla läheinen sairaalle – se on tärkeä tehtävä, jossa voi olla palkitseviakin hetkiä.

Sairas: olet paljon muutakin. Sinä et ole sairaus, vaan sairaudesta kärsivä. Sen ei tarvitse sinua määritellä sen kummemmin – muista se, ja uskalla elää!

Ollaan samalla tavalla #sairaantärkeitä täällä kuitenkin.

<3: Bonnie