4 in the morning

 

”Mä siinä lakaisin kuistin

ja oven auki jätin toiselle, etsijälle uudelle,

joka jo kotiin kaipaa”

Näin laulaa Chisu biisissään Etsijät.

 

Joskus sitä kokee olevansa tuon laulajan asemassa. Erityisesti tuossa kohdassa, jossa näkemykseni mukaan entinen säätö häipyy kuvioista ja seuraavan toivotaan olevan se pysyvä kumppani – Se mystinen Oikea.

Hukkasinko aikaani, kun pelehdin vain hetken huumaksi jääneen tyypin kanssa?

Oliko se sen arvoista, että jälkeenpäin tunnen pistävän viillon itsetunnossani, kun samainen säätö ilmoittautuu Facebookissa tätä nykyä seurustelevaksi? Vaikkei ollut valmis parisuhteeseen kanssani vielä kuukausi sitten..

 

Oli tai ei, jos oli tunteita toista kohtaan, jälki siitä jää. Mutta kuinka hyödynnän tätä jälkeä oppiläksynä tulevaisuudessa – se ratkaisee lopulta, hukkasinko aikaani.

 

Tavoitteena on joka pettymyksen jälkeen se, että tämäkin avohaava on aikanaan haalea arpi. Ajoittain sen jossain kohtaa huomaan ja muistan, muttei se enää herätä kivun tunnetta samoin kuin vasta auki viillettynä.

 

Suhdesäädöt ovat allekirjoittaneen kohdalla hirveän hankalia. Hyvin usein läsnä on vahva paine siitä, millainen minun pitäisi olla, jotta kelpaan tuolle ihmiselle. Ulkonäkö- ja käytöspaineet. Ystäväni totesi hyvin: ”tuntuu, että olen aina jotain liikaa, tai jotain liian vähän”. Milloin olen tarpeeksi?! Istumatyyliäni on sanottu poikamaiseksi, finnejäni on tultu laskemaan, on yritetty pyyhkiä puutereita naamasta, selän takana sanottu ”se on ihan ihme hiihtäjä”,…

 

Entä, jos minulla on niin paljon enemmän munaa kuin monella pojalla, että istun joskus vahingossa poikamaisesti?

Finneillä on mahdollisuus parantua, mutta mites finninlaskijan kotiasiat?

Ja mitä vikaa hiihtäjissä on?

 

Joskus on vaikeaa yrittää kääntää kaikki omaksi voitokseen, varsinkin tuoreeltaan jonkin pettymyksen tai muun ikävän asian jäljiltä. Itse asiassa tuoreeltaan ei edes vielä kannata yrittää. On kohtuutonta vaatia itseltään, että pitäisi heti osata pistää kukka rintaan, kun on kohdannut tosi ikäviä asioita. Ikävän asian laadusta riippuen vie oman aikansa, että kauluspaidan voi taas silittää ja laittaa tanssikengät jalkaan, kuten toisessa biisissä (Chisu – Anna askeleen viedä) sanotaan. Fyysisesti tietty vaikka heti, mutta mentaalinen kauluspaita on ryppyinen niin kauan, kuin mielessä jäytää itsetunnon heikkous tai muu negatiivinen tunnetila.

”Mä mietin, elämä on lyhyt

mut onko vielä koskaan kukaan löytänyt

sitä, mitä hän on etsinyt?”

Niimpä, Chisu. Ei ole, jos se etsijä toista ihmistä etsii. Kukaan ei voi teettää toista itselleen mittatilaustyönä, mutta voi tulla vastaan niissä heikkouksissa, joita toisessa on. Vastalahjana vastaantulija saanee ymmärryksen omista heikkouksistaan, ja kas – kaksi miinusta on plussa. Ihmissuhdearjen matematiikkaa. (Chisu on tainnut muuten tehdä tähänkin liittyen biisin (Tuu mua vastaan)..)

 

Näin minä käsittelen rakkaushuoliani. Sekavasti, vailla punaista lankaa, osaamatta laittaa asioita järkevään järjestykseen.. Ajatukset omista mahdollisuuksista lemmen taistelutantereella ovat erittäin ailahtelevat, kuten tekstikin.

 

Haluan kuitenkin halata itseäni ja todeta, että riitän, vaikka joskus kompastunkin jalkoihini. Tai päästän sammakoita suustani. Tai vaikka minulla on kerran kuussa hyvä hiuspäivä. Tähän loppuun muutama haja-ajatus:

–          Olet tarpeeksi.

–          Jos koet, ettet ole, puhu.

–          Täydellisyys on ärsyttävää.

 

Hyvää yötä,

<3:Bonnie