Se tunne, ku ei vaan lähe
Kello on 1:55.
Olen pyörinyt jo jonkin aikaa sängyssä yrittäen saada unen päästä kiinni, turhaan. On pakko kirjoittaa. Ihan vain kuulumisia, kauniilla realismin kukkasilla koristeltuna.
Blogitekstejä ei minulta meinaa millään tippua silloin, kun elämä on tasaisen paksua taivallusta tai mikään ei herätä tarvetta kirjoittaa. Tätä tekstiä en osaa aloittaa. Niin kuin en oikeastaan oikein mitään muutakaan ole osannut aloittaa kuukauteen, vaikka tehtävää olisi tuutin täydeltä.
Koulu alkaa huomenna klo 8:15, kello on herättämässä 6:15 ja lähtö bussille 7:15. Juna lähtee huomenna Helsinkiin jotain:jotain. Matikan tehtävät tulisi olla suoritettuna sunnuntaina klo 23:55, ja työt alkaa lauantaina klo 15:00. Ensi viikolla koulu alkaa joka aamu 8:15 ja ensi viikollakin on joitain dead lineja kello sitä ja tätä. Kirjoitin jo kaikki ylös kalenteriin ja tuossa on murto-osa siitä kaikesta, eli vain se mitä nyt muistan. Ja suloisesti kronologisessa järjestyksessäkin vielä.
No kiinnostaa kyllä. Suunnilleen yhtä paljon kuin kilo kakkaa. Mun kiinnostus on tällä hetkellä x,y- koordinaatistossa havainnollistaen aivan v*tusti laskeva suora. Olo on kuin sillä bakteerilla, jolta riistän huomenna röyhkeästi plasmidin ja tutkin muka kiinnostuneesti sen olemusta jossain p*rkeleen geelissä. Tunnetilani on kuin sillä luennoitsijalla, joka on jo monta vuotta pitänyt luentoa samassa puolipimeässä auditoriossa ja jo monta vuotta sitten on huomannut, että 1-2% oppilaista oikeasti kuuntelee ja nekin vain osan ajasta. Pääni sisällä käy yhteen törmäävien pistemäisten hiukkasten hullunmylly. Todista siinä sitten, että on olemassa vain yksi nolla. (En se minä ole vaikka joskus siltä vaikutan.) Tai että on olemassa joku epsiloni, jonka kaikki muut yhtäkkiä tietää ja itse yrität muistella, kuinka ihmeessä sait joskus matikasta laudaturin. Joskus kieltämättä tuntuu, että sain yo-todistukseni muropaketista. Tällä esseellä ei äidinkielen ällää heru. Ei edes elämänkoulun välitodistusta.
Joo, vastasin varmaan sullekin, että hyvin se koulu lähti käyntiin. No ei se oikeasti kovin vahvasti ole lähtenyt. Mietin jatkuvasti löntystellessäni yliopiston monituisia käytäviä, että mitä mää oikeen teen täällä?
Yliopisto yllätti! Työn määrä on valtava – yhtäkkiä tipuin keskelle maailmaa, jossa tunnit eivät riitä vuorokaudessa. Maailmaa, jossa ryöstän tunteja iltayöstä, ja aamulla huomaan, että ammuin itseäni jalkaan ryöstämällä omasta unipankistani. Ja olen ihan tavattoman väsynyt koko ajan. On tavattoman haastavaa yrittää sietää sitä keskeneräisyyden tunnetta, joka velloo sisimmässäni jatkuvasti. Juuri, kun pääsit edellisestä hommasta eroon, huomaat seuraavan, jossa on kaksi kertaa enemmän duunia.
Minulla on aina ollut elämässä eräs haaste. Kun työn määrä kasvaa todella suureksi pienessä ajassa, tulee vastareaktio: en tee mitään. Tähän(kin) haasteeseen haluan tarttua, potkia itseäni ahteriin minkä kerkeän. Vaikka kiinnostaa miinus viiskymmentä, kuten edellä mainitsin.
Minulla on aina ollut elämässä eräs toinenkin haaste. Kun joku sanoo minulle jotain ihan asiallista, mutta ”väärällä” äänensävyllä, käperryn kuoreeni ja loukkaannun. En pärjää tässä elämässä, jos en opettele tuollaisesta yliherkkyydestä pois. Tuostakin saisi helposti oman tekstinsä aikaan. Vaikka on luonnollista, että ihmiset tulkitsevat toistensa käytöstä suurimmaksi osaksi sanattoman viestinnän perusteella, niin yritän SILTI parhaani, että kuuntelen asiasisältöisen kommentin ja suodatan vaikka sen tympeän äänensävyn toisesta korvasta suoraan katuojaan. Turhaa stressiä kaikki tyynni, koska stressi ja voimavarat on revittävä nyt kaikkeen muuhun kuin kaksoisviestien tulkitsemiseen.
Haasteita, haasteita.. Niitä minä olen kyllä toisaalta kaivannutkin. Jos ja kun ne vielä joskus selätän, niin tiedänpähän, ettei menestys ollut millään tavoin ilmainen.
Ai että, kun teki hyvää purkautua. Varmaan tulisi kilometrin mittainen postaus aiheesta, joten to make long story short: mikään ei oikein suju nyt, mutta katsotaan huomenna uudestaan. Alkoi mukavasti väsyttää moinen mussuttaminen, joten nyt pehkuihin ja huomenna kiusaamaan niitä bakteereja labraan.
Kello on 2:49.
Hyvää yötä,
<3:Bonnie