”Ootko sä vielä lesta?”

 

Uskallanko kirjoittaa näin henkilökohtaisesta aiheesta?

Näköjään.. Tänään luin arvostettu.com –sivulta jutun, joka poiki mieleeni paljon ajatuksia, ihmisen hyväksymisestä. Haluan kirjoittaa aiheesta kaikella rakkaudella vailla provosoivaa äänensävyä, tai ainakin pyrin siihen. Nykyhetkellä olen kuitenkin kaikesta huolimatta onnellinen, eikä minulla ole intressejä syyllistää ketään tai manifestoida mitään (, vaikka tahtomattani manifestinomaista tekstiä saattaa silti pukata).

 

Olen 11-lapsisen, vanhoillislestadiolaisen perheen toiseksi nuorin. Jo pikkutyttönä minut piti lahjoa seuroihin askillisella muumipastilleja ja piirustusvälineillä – en jaksanut keskittyä, kun en puheista ymmärtänyt juuri mitään.

Ongelma oli minun mielestäni juuri se, etten ymmärtänyt niitä puheita. Jumalan sana puhujien puhumana oli vaikeatajuista pienelle. Mutta oli hyvin selvää, että telkkarin katselu, meikkaaminen, hiusten värjääminen ynnä muu maallinen on syntiä. Aloin kyseenalaistaa näitä vl-kulttuuripiirteitä jo ala-asteella. Ei se puhe taivaallisesta rakkaudesta mitään haitannut, se kuulosti kivalta – mutten jaksanut käsittää, mitä tekemistä sillä on vaikkapa meikkaamisen kanssa. Kyseenalaistamista ei vain näissä piireissä katsota kovin hyvällä. Myöhemmin puhun lisää siitä, kuinka koen itse nämä ”taipumukset, jotka eivät kuulu uskovaisen elämään”, kuten ”itsensä turha koristaminen”.

 

Ala-asteella sain jo kokea tämän ”veljensä vartija” -tyyppisen holhoamisen. ”Me kuultiin, että kävit siinä balettiesityksessä koulun kanssa.. Kai sä tiedät sen, että se ei sovi uskovaisille?” Järkytyin. Omanikäiset kaverini tuomitsivat toimintani, jossa ei hyvänen aika ollut kyse mistään muusta kuin puhtaasta uteliaisuudesta. Tekivätkö muut 20 luokkalaistani siinä tapauksessa myös väärin, vai olinko vl-statuksestani johtuen ainoa? Syyllisyys, jolle en keksinyt syytä, alkoi painaa. Enkä tiedä sitä syytä vielä tähän mennessäkään, miksi baletissa ei voisi käydä hyvällä omallatunnolla.

 

Yläasteella sitten hyvin pian hivuttauduin porukoihin, joissa sain olla oma itseni. Saatoin näiden kavereiden kanssa jutella asioista, joista en uskovaisten kavereiden kanssa kokenut voivani, ”mustan lampaan” stigman pelossa. Vanhemmillani ja joillakin sisaruksillani oli vaikeuksia käsitellä sitä, että aloin ”luopua elävästä uskosta, kieltää uskoni, kulkea synnin teitä, mennä maailmaan”. Viljelen automaattisesti lainausmerkkejä tässä tekstissä, ja ihan syystä. Mielestäni nuoren ihmisen normaali kokeilunhalu ja uteliaisuus eivät sulje pois sitä, etteikö hän samalla voisi uskoa! Tuolloin kuitenkin jouduin salailemaan tekemisiäni, valehtelemaan paljon. En ollut oikeasti yötä siellä, missä väitin olevani, meikkasin piilossa, kuuntelin ”maailmallista musiikkia” vanhalla walkmanilla volat niin pienellä, ettei kukaan muu varmasti kuule. Vain virsiä, klassista musiikkia ja Siionin lauluja oli ”hyväksyttyä” kuunnella aktiivisesti omasta tahdosta. Ei toki sillä, ettenkö näistäkin genreistä kovasti pitäisi!

 

En minä kokenut sitä hauskana, että piti elää kaksoiselämää. Se vain käy pidemmän päälle raskaaksi. Aina, kun tuli vieraita, ahdisti mennä tervehtimään. Silloin on jotain pielessä. Jumalan terve oli usein väkinäinen mutina, jota en kokenut oikeutetuksi käyttää – en ollut hyvä uskovainen, kun en edes pyytänyt anteeksiantoa siitä, että kuuntelin toisinaan Nightwishiä.

 

Pieni kurinpalautus. Anteeksi on sana, jota käytetään, kun on toiminut väärin toista kohtaan. Kun on tehnyt oikeasti syntiä. Mielestäni synnin käsitteen voi kiteyttää varsin hyvin jotenkin näin: syntiä on tehdä väärin toista ihmistä tai itseä kohtaan – tehdä jotain, jolla saa itselle tai toiselle pahan mielen aikaiseksi. Jo lapsena on opetettu, että silloin sitä anteeksi pyydetään. Raamattuun en aio sen kummemmin viitata, kun en ole sitä koskaan edes lukenut, mutta kuulemma Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Ja synti on kuulemma sydämen luopumista Jumalasta. Näin yksinkertaisesti minä haluan tämän asian nähdä.

Ripsivärin sutiminen silmäripsiin ei ole moraalinen valinta – toisen ihmisen pelottelu taivaspaikan menettämisestä (esimerkiksi ripsivärin käytön seurauksena…) kyllä on. Olisi hyvä miettiä, toimiiko Jumalan sanan hengessä, jos tuomitsee kanssamatkustajan sellaisen toiminnan, jolla ei ole mitään tekemistä moraalin kanssa. Se aiheuttaa vain ihan turhaa syyllisyyden tunnetta – et ole uskovainen, vaikka kuinka uskot, toivot ja rakastat, jos hiusten väri ei ole oma. Tässä vaiheessa minun on laskettava kymmeneen, etten vain alkaisi provokatiiviseksi, koska se ei kuitenkaan ole tekstin tarkoitus.

 

Ihmisen minäkuva perustuu paljolti siihen, millaista palautetta hän saa muilta ihmisiltä. Ei ole oikein tuottaa syyllisyyden tunnetta oikeasti turhista jutuista jo pienestä pitäen – se voi johtaa ylisuuren superegon syntyyn, niin kuin veljeni minulle yksi päivä heittikin. Toisin sanoen ihminen saattaa kokea maailman hyvin rajoittuneesti, mikäli ”väärien asioiden” tekeminen tuottaa paljon perusteetonta häpeää ja syyllisyyden tunnetta. Paljon mainioita hetkiä voi jäädä kokematta vain sen takia, että on joskus oppinut tiettyjen paikkojen ja tilanteiden olevan täynnä ”maailmallista menoa ja syntiä”.

 

En kannusta uskovaista menemään Tuska – festareille, jos se ei tunnu hyvältä ja kiinnostavalta. Pointtina lähinnä, että jos se kiinnostaa (kuten allekirjoittanutta), siitä ei tarvitse tuota perusteetonta syyllisyyttä kokea! On täysin OK noudattaa vanhoillislestadiolaisia kulttuuripiirteitä, kunhan ei tule hieromaan ko. ideologiaa toisten naamalle vaan antaa kunkin tehdä itse omat valintansa.

Miten itse koen meikkaamisen? Pidän siitä. Ei, se ei ole minun mielestäni niin, että ”korjailisin Luojan luomistyötä”. Päinvastoin olen siihen sikäli tyytyväinen, että haluan vain korostaa minulle luotuja piirteitä. Miten koen television katselun? Tarvitseeko tähän oikeasti ottaa kantaa? Internet on paljon pahempi – töllöstä ei ole kaikki syntinen saatavilla muutamalla napinpainalluksella koska vain haluat. Järki käteen. Hiusten värjäys? Tykkään omasta väristä, siksi värjäsin vain latvat vaaleammaksi ombre-tyyliin. Korviksia minulla on 3 kappaletta, ja haaveilen tatuoinnista. Lävistykset ovat minun filosofiassani koruja siinä missä kaulakorut ja sormuksetkin, eikä niiden meneminen ihon läpi demonisoi minulle niitä. Olenpa kuullut tällaisenkin lauseen: ”ei meikki niin paljon haittaa, kun sen voi pestä pois. Mutta lävistyskorusta jää jälki.” Näin minulle sanoi eräs miespuolinen uskonyhteisön jäsen, kun kerroin ottaneeni pitkään haaveilemani rustokorun. Varmaan sanomattakin selvää, että nauroin sisäänpäin ja makeasti. Tapaus sisältää huimasti kaksinais”moralismia” myös siksi, että tapasimme toisinaan baarin tanssilattialla. Tatskan suhteen taas olen sitä mieltä, että sen olisi hyvä sisältää jokin merkitys. Itse olen pohtinut eräänlaista ”muistilappua” nilkkaan tärkeästä asiasta, joka minulta tuppaa unohtumaan – rohkeudesta elää. Minun mielestäni idea on hyvä, mutta en pakota olemaan asiasta samaa mieltä. 

 

Tapani mukaan siis vastaan kautta rantain siihen kysymykseen, jonka esitin jo otsikossa. Olen uskovainen, jolla on vanhoillislestadiolaistausta. En koe oikeasti missään vaiheessa ”luopuneeni uskosta”. Olen luopunut turhista jutuista ja sisäistänyt rakkauden sanoman – tehkää toisillenne, kuten haluaisitte itsellenne tehtävän. Minua saa tervehtiä (tai olla tervehtimättä) Jumalan terveellä – itse asiassa se olisi jopa mukavaa ja perinteikästä. ”Kymppilestaa” minusta ei saa tekemälläkään, mutta hyvän ja rakastavan ystävän kyllä. Kävely luonnossa on minulle jumalanpalvelus, tuulen puhe haavan lehdissä Jumalan sanaa. Luontouskovainen – se minä taidan olla. On joskus mukavaa käydä kirkossakin ja joskus jopa seuroissa, silloin kun sinne korviksineni uskallan.

Minulla on usein paljon anteeksipyydettävää läheisiltäni. Mutta sitä en aio pyytää anteeksi, että ajattelen omilla aivoillani ja järkeistän maailmaa. Jos olen saanut ajattelemisen lahjan, todellakin käytän sitä.

Olen kiitollinen siitä, että vanhempani ja muu perheeni ja läheiseni ovat hyväksyneet minut tällaisena.

 

Tämän sekavan sepustuksen jäljiltä oloni on tyyni ja rauhallinen – sitä samaa tunnetta toivoisin jokaiselle. Vapautta muodostaa itse oma käsityksensä maailmasta, matkalla muita kunnioittaen.

 

<3: Bonnie

 

P.S. Tekstiä on muokattu hieman jälkikäteen, jotta siitä tulisi edes jokseenkin helppolukuinen enkä pomppisi aiheesta toiseen liikaa :)

 

EDIT: Kyseessä on yhden yksittäisen ihmisen mielipiteitä, joihin allekirjoittanut on päätynyt omien, henkilökohtaisten ajatusprosessiensa kautta. Mielipiteet koskevat vain tiettyä, rajattua osaa koko herätysliikkeestä. Liikkeessä on kuitenkin myös paljon porukkaa, joka ei ole kohuleimaa otsaansa tilannut. He eivät täten ansaitse tulla katselluiksi stereotyyppisten lasien läpi. Heidän elämässään ei korostu tekstissä esiintyvien käyttäytymismallien orjallinen noudattaminen, vaan keskeisiä ovat arvot. Tärkeitä ja tavoittelemisen arvoisia arvoja ovat mm. sosiaalisuus, yhteisöllisyys, perhearvot, rauhanomaisuus sekä raittius. Tällä mentaliteetilla varustettuja uskovaisia on sen verran paljon, että halusin vähän oikoa hienoista mustavalkoista kuvaa, jonka tekstini ehkä monien mieleen värittää.