Pitkään hellejaksoon kuuluu paljon ukkosmyrskyjä, etenkin öisin. Suurimman osan salamoinnista nukun tyynesti läpi, mutta syystä tai toisesta eräänä yönä herään kesän kovimpaan ukkoseen. Ikkunani on jäänyt auki, ja verhot heiluvat öisessä myräkässä ja salamat valaisevat koko huoneen. Kämppistäni varten jättämäni eteisen valo on edelleen päällä, ja pimeässä eteisen käytävässä tajuan yhtäkkiä olevani aivan yksin tyhjässä asunnossa ukkosen lyödessä talomme päällä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pelottaa. Istun olohuoneen suuren ikkunan edessä katsomassa myrskyä, kun muistan taas olevani aivan yksin tässä maassa, kaukana kaikista minulle rakkaista ihmisistä, enkä edes puhu ranskaa. Menneellä viikolla hollantilainen tyttö on haastatellut minua lehtijuttua varten ja kysellyt kokemuksiani Pariisiin muuttamisesta aivan yksin. ”Eikö sinulla käynyt koskaan aluksi mielessä että olet aivan yksin uudessa maassa? Et voi soittaa kenellekään ja pyytää heitä paikalle jos jotain tapahtuisi. Eikö sinua pelottanut ajatus siitä että olet niin turvaton?”, hän kysyy Skype-puhelumme lomassa. 

Silloin yöllä pelotti, sillä maailma on niin suuri ja lopulta on toisaalta niin yksin. ”Mutta maailma on niin pieni, kyllähän sinä sen tiedät.”, totean päättäväisesti itselleni. Niinhän minä tiedän, sillä menneellä viikolla olen törmännyt sattumalta kaupungilla meksikolaiseen Danieliin, jonka olin tavannut aiemmin vuosia ja vuosia sitten Portugalissa ollessani siellä opiskelutovereideni kanssa matkalla. Olimme pitäneet yhteyttä kesän yli, mutta minä olin muuttanut Yhdysvaltoihin ja hän jatkoi elämäänsä Pariisissa. Nyt Daniel seisoo muutaman metrin päässä, joten rohkaisen itseni ja menen kysymään hänen nimeään sekä sitä sattuuko hän muistamaan suomalaista tyttöä Lissabonista. Danielin ilme on näkemisen arvoinen, kun paljastuu kuka olen, ja seuraavan tunnin vietämmekin kysyen toisiltamme kysymyksiä ”Vieläkö teet sitä?” ja ”Miten sille ja sille asialle kävi?”. Luultavasti kohtaamme uudelleen jossain päin Eurooppaa taas muutaman vuoden kuluttua. 

Samaisella viikolla olen haahuillut päämäärättömästi kaupungilla ja astellut sisään pieneen kauppaan. Jutustelemme myyjän kanssa mukavia Ranskasta ja pariisilaisista, kunnes käy ilmi että mies on kotoisin Yhdysvalloista. ”Mistä sieltä?”, kysyn huolettomasti odottaen kuulevani New Yorkin tai jonkin Kalifornian kaupungin. ”From Washington state. Have you heard of Spokane?”, mies vastaa tietäen, ettei Spokanea tiedä koskaan kukaan. 

Kukaan paitsi minä, sillä asuin siinä tuppukylässä vuoden. Yhtäkkiä valo meidän molempien silmissä syttyy, ja muistelemme kaupungin eri paikkoja ja ravintoloita. ”En ymmärrä miten niin suuri kaupunki voi olla niin kulttuuriton.”, totean mihin mies jatkaa, ettei hänellä ole sinne lainkaan ikävä. Minulla kyllä on, joten on ihanaa vaihtaa kaupungista kokemuksia jonkun sellaisen kanssa, joka tietää kaikki samat kulmat ja mutkat. Lopulta poistun liikkeestä hyväntuulisena vannoen palaavani liikkeeseen vielä (en palannut) ja mies vannoo tulevansa visiitille Helsinkiin. 

Lopulta kömmin takaisin sänkyyn ukkosen jatkuessa edelleen, mutta näiden viimeisten hetkien kokemusten myötä kaupunki tuntuu vähän vähemmän pelottavalta. 

Seuraavana päivänä lounaalla kerron maanneeni edellisenä yönä peloissani ukkosen myötä. ”Kummallista, minä en herännyt siihen ollenkaan”, itävaltalaiseni toteaa kaataen minulle lisää kahvia. Miksi edes yllätyn? Totta kai hän on nukkunut ukkosen yli, eihän hän muuten olisi ihanan täydellinen itävaltalaiseni.