Noin 75 päivää Seinellä – eli mitä jäi käteen kesästä Pariisissa

Yli euro patongista on liikaa. Ja kuka niitä muutenkaan mistään kaupasta oikesti ostaa?

Aina kannattaa kantaa mukana viinipullonavaajaa ja muovimukeja.

Jos ulkona on kuuma niin metrossa on miljoona astetta kuumempaa. 

Oli ihan sama miten kuuma tahansa, ranskalainen ei hikoile.

Ranskalainen ei myöskään väistä, odota vuoroaan tai muutenkaan päästä ketään ensin missään. Rynniminen kunniaan. 

Kaikkiin niihin pirun poskipusuihin tottuu kyllä lopulta.

Skandinaavisuus on ranskalaisista eksoottista, paitsi niistä joistain jotka raivostuu siitä ettet puhu sitä pirun ranskaa. Pardon my fucking French. 

Jos ranskalaiset jotain osaavat ihan pirun hyvin niin se on juhliminen. Missään ei juhlita yhtä tyylikkäästi kuin täällä, se on varma juttu se. 

Metrolla kaupungin halki menee reilu puoli tuntia, enemmän jos joku on hypännyt raiteille. 

Byrokratia raivostuttaa, mutta jossain vaiheessa kaikkeen tottuu. Onneksi aina voi kieroilla, vääntää kättä ja valehdella. Näiden kolmen yhdistelmä yleensä auttaa tilanteessa kuin tilanteessa. 

Ranskalainen ei ruokapöydässä kiitä ruuasta. Sen sijaan hyvää ruokahalua toivotetaan aina. Siis ihan aina. 

Ranskalainen olut on suhteellisen pahaa. 

Heinäkuussa Pariisi tyhjenee täysin ja turistit valtaavat kadut. 

Pompidou Centerillä on siistit vessat ja hyvin toimiva wi-fi. 

La Perlen viini toimii aina.

Ikkunoita ei saa jättää päivisin auki, sillä kesäinen myrsky yllättää päivittäin. 

Ranskalaisen miehen ego järkkyy jos et soittele perään tai suostu lähtemään illan päätteeksi hänen luokseen. Tai järkkyy muidenkin miesten, mutta ennenkaikkea ranskalaisten. Myös ranskalaisen miehen nenän koskeminen on kiellettyä. Tämä on vieläkin pieni mysteeri. 

Ranskan posti on suhteellisen epäluotettava, mutta toimiessaan se toimii äärimmäisen nopeasti.

Viimeinen metro kulkee yhden jälkeen.

Yhden jälkeen ei myöskään mistään saa ruokaa.

Ranskalaiset ovat etuoikeutettuja saadessaan syödä näin hyvää juustoa jatkuvasti. 

Pariisissa jokainen on joko muoti- tai IT-alalla. Siis jokainen. 

Aurinko laskee heinäkuussa yhdeksän ja kymmenen välissä.

Sunnuntaisin on markkinat ja ikkunan alla katusoittajia.

Pariisi on se uusi tuttavuus johon ensin suhtautuu nihkeästi epäillen, mutta josta lopulta onkin yllättävän vaikea päästää irti. Se jättää jälkensä ihoon. 

Suhteet Oma elämä Matkat Höpsöä

Kaikki tiet vievät Pariisiin

Pitkään hellejaksoon kuuluu paljon ukkosmyrskyjä, etenkin öisin. Suurimman osan salamoinnista nukun tyynesti läpi, mutta syystä tai toisesta eräänä yönä herään kesän kovimpaan ukkoseen. Ikkunani on jäänyt auki, ja verhot heiluvat öisessä myräkässä ja salamat valaisevat koko huoneen. Kämppistäni varten jättämäni eteisen valo on edelleen päällä, ja pimeässä eteisen käytävässä tajuan yhtäkkiä olevani aivan yksin tyhjässä asunnossa ukkosen lyödessä talomme päällä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pelottaa. Istun olohuoneen suuren ikkunan edessä katsomassa myrskyä, kun muistan taas olevani aivan yksin tässä maassa, kaukana kaikista minulle rakkaista ihmisistä, enkä edes puhu ranskaa. Menneellä viikolla hollantilainen tyttö on haastatellut minua lehtijuttua varten ja kysellyt kokemuksiani Pariisiin muuttamisesta aivan yksin. ”Eikö sinulla käynyt koskaan aluksi mielessä että olet aivan yksin uudessa maassa? Et voi soittaa kenellekään ja pyytää heitä paikalle jos jotain tapahtuisi. Eikö sinua pelottanut ajatus siitä että olet niin turvaton?”, hän kysyy Skype-puhelumme lomassa. 

Silloin yöllä pelotti, sillä maailma on niin suuri ja lopulta on toisaalta niin yksin. ”Mutta maailma on niin pieni, kyllähän sinä sen tiedät.”, totean päättäväisesti itselleni. Niinhän minä tiedän, sillä menneellä viikolla olen törmännyt sattumalta kaupungilla meksikolaiseen Danieliin, jonka olin tavannut aiemmin vuosia ja vuosia sitten Portugalissa ollessani siellä opiskelutovereideni kanssa matkalla. Olimme pitäneet yhteyttä kesän yli, mutta minä olin muuttanut Yhdysvaltoihin ja hän jatkoi elämäänsä Pariisissa. Nyt Daniel seisoo muutaman metrin päässä, joten rohkaisen itseni ja menen kysymään hänen nimeään sekä sitä sattuuko hän muistamaan suomalaista tyttöä Lissabonista. Danielin ilme on näkemisen arvoinen, kun paljastuu kuka olen, ja seuraavan tunnin vietämmekin kysyen toisiltamme kysymyksiä ”Vieläkö teet sitä?” ja ”Miten sille ja sille asialle kävi?”. Luultavasti kohtaamme uudelleen jossain päin Eurooppaa taas muutaman vuoden kuluttua. 

Samaisella viikolla olen haahuillut päämäärättömästi kaupungilla ja astellut sisään pieneen kauppaan. Jutustelemme myyjän kanssa mukavia Ranskasta ja pariisilaisista, kunnes käy ilmi että mies on kotoisin Yhdysvalloista. ”Mistä sieltä?”, kysyn huolettomasti odottaen kuulevani New Yorkin tai jonkin Kalifornian kaupungin. ”From Washington state. Have you heard of Spokane?”, mies vastaa tietäen, ettei Spokanea tiedä koskaan kukaan. 

Kukaan paitsi minä, sillä asuin siinä tuppukylässä vuoden. Yhtäkkiä valo meidän molempien silmissä syttyy, ja muistelemme kaupungin eri paikkoja ja ravintoloita. ”En ymmärrä miten niin suuri kaupunki voi olla niin kulttuuriton.”, totean mihin mies jatkaa, ettei hänellä ole sinne lainkaan ikävä. Minulla kyllä on, joten on ihanaa vaihtaa kaupungista kokemuksia jonkun sellaisen kanssa, joka tietää kaikki samat kulmat ja mutkat. Lopulta poistun liikkeestä hyväntuulisena vannoen palaavani liikkeeseen vielä (en palannut) ja mies vannoo tulevansa visiitille Helsinkiin. 

Lopulta kömmin takaisin sänkyyn ukkosen jatkuessa edelleen, mutta näiden viimeisten hetkien kokemusten myötä kaupunki tuntuu vähän vähemmän pelottavalta. 

Seuraavana päivänä lounaalla kerron maanneeni edellisenä yönä peloissani ukkosen myötä. ”Kummallista, minä en herännyt siihen ollenkaan”, itävaltalaiseni toteaa kaataen minulle lisää kahvia. Miksi edes yllätyn? Totta kai hän on nukkunut ukkosen yli, eihän hän muuten olisi ihanan täydellinen itävaltalaiseni.

Suhteet Oma elämä Matkat Ajattelin tänään