Suomalainen kesäyö

Kanadalaisen couchsurferin Samin kanssa olemme päässeet juomien puoliväliin suosikikseni muodostuneessa baarissa, kun yhtäkkiä Philippe ja hänen ystävänsä Jean ilmaantuvat paikalle. Sattumasta hämmästyneinä esittelen Samin pojille, ja paljastuu että he ovat saapuneet paikalle tavatakseen ystäviään, mutta pojat istuutuvat kuitenkin seuraamme baarin hämärään heidän ystäviensä kadottua kuka minnekin. Saapuessamme baariin, oli mukavan viileä kellarikerros täysin tyhjä, mutta illan edetessä väki on valunut helteisestä kaupungista paremmin ilmastoituun alakertaan. 

Poikien ehdotettua syömistä, kiipeämme kapeat portaat ylös kadulle ja suunnistamme ruuan perään. Pimeän kellarin jälkeen kaupungin valoisuus hämmentää. Kellarissa ajantaju on kadonnut ja huomaan odottaneeni kellon kulkevan jo aamuyön pikkutunneilla ja kaupungin olevan pimeä ja autio. Todellisuudessa kello onkin vain noin kymmenen ja aurinko vielä ylhäällä. Hetkellisesti näyttää kesäisen Helsingin aamuyöltä, kun kukaan ei haluaisi lähteä kotiin eikä kukaan tiedä minkä vuorokauden puolella ollaan. Kuljemme Marain läpi ja kohti Seineä väistellen onnelliselta vaikuttavia väkijoukkoja. Lopulta päädymme istumaan sillalle ja katsomaan kaikkia kolmea valoisalla taivaalla näkyvää tähteä. Kaukana, lähempänä vettä soittaa orkesteri musiikkia, ja Jean kertoo Sorbonnen opiskelijoiden kulkevan usein kilometrin matkan yliopistoltaan Seinen rannalle soittamaan. Sillalla aika tuntuu pysähtyvän, ja hämärtyvässä illassa Pariisin tunnetuimmat nähtävyydet loistavat entistä kirkkaammin. Sillan kaiteisiin ovat rakastavaiset jättäneet lukkoja symboleiksi ikuisesta rakkaudestaan, ja Philippe kertoo kaihoisasti ettei koskaan ole jättänyt lukkoa sillankaiteeseen kenenkään tyttöystävänsä kanssa. Sitten hän kertoo huvittuneesti, kuinka kaiteet vaihdetaan kerran vuodessa lukkojen painojen vuoksi, ja kaikki vanhat lukot poistetaan. ”Mutta mitä lukoille sitten tapahtuu?”, kysyn uteliaana ja muistelen kaikkia niitä kertoja kun viimeisten vuosien aikana ihmissuhde ei ole edennyt edes sille tasolle että siitä kannattaisi puhua parisuhteena, saatika että olisi kannattanut harkita lukon kiinnittämistä siltaan. Pojat eivät tiedä vastausta, mutta arvelevat että lukot sulatetaan ja metalli käytetään johonkin muuhun. ”Luultavasti siitä tehdään lisää lukkoja, joita kaupitellaan turisteille sillan kupeessa”, Philippe tokaisee. 

Myöhemmin nousemme sillalta ja lähdemme kävelemään metropysäkille. Kauempana sillasta kaiteessa erottuu muutamia yksinäisiä kiinnitettyjä lukkoja. ”Nuo ovat ovelia, nuo lukot säilyvät kaiteessa vielä monta vuotta”, Philippe toteaa ja osoittaa lukkoja.

Kadottuaan metrotunneliin minä ja Jean jatkamme omalle pysäkillemme ja Jean pyytää minua jäätelölle viikonloppuna.