Pitkä kuuma maanantai

Aurinkoisen viikonlopun jälkeen myrskyää. Ystäväni on lähtenyt Suomeen, ja alkaneen viikon kunniaksi vettä tulee taivaan täydeltä. Viikkoja aikaisemmin rikki mennyt sateenvarjo on heitetty pois jo ajat sitten, joten juoksen metroon ja metrosta töihin kastuen päästä varpaisiin. Vettä on jo niin paljon, että metrolaiturit lainehtivat, eikä kukaan muukaan ole työpaikan lattiasta päätellen ole selvinnyt töihin kuivana.

Aamun edetessä taivas synkkenee entisestään, ja kuudennen kerroksen ikkunasta katsomme surumielisinä salamoivaa taivasta. Pimeä taivas muistuttaa lähinnä suomalaisesta marraskuusta, ja tekee mieli kaivaa taas villasukat esiin. “Te lupasitte minulle kesän”, ajattelen itsekseni, juuri tätähän minä taas lähdin pakoon – tätä ja yksinäisyyttä. Maanantaisen aamun loputtoman pitkältä tuntuvassa yössä kaikki tuntuu inhottavalta ja entistäkin yksinäisemmältä.

Sää kuitenkin vaihtelee tunnin välein, ja hetkittäiset auringonsäteet muuttuvat myrskyksi yhtä nopeasti kuin aurinko pilkahtaa mustien pilvien seasta. Suunnitelmat ystävien kanssa muuttuvat samaan tahtiin ja sähköpostit viuhuvat osanottajien välillä; puistoon piknikille, ravintolaan, Seinelle piknikille, ravintolaan sadetta suojaan…

Lopulta lähtiessäni töistä sade on lakannut, mutta ilma on muuttunut sitäkin kosteammaksi. Tunnelma on kuuman kostea ja painostava, ja täydessä metrossa tuntuu sademetsältä. Kosteassa ilmassa ajattelu muuttuu mahdottomaksi, ja tunnelma on vapaa ja välitön, ikään kuin absurdi sää olisi antanut vapaat kädet mille tahansa käytökselle. Me saatamme sulaa jo seuraavan metromatkan aikana, eikä huomista välttämättä enää tule. 

Ystäväni suosiman baarin terassilla seisomme kuumassa tihkusateessa ja puhun pariisilaisen miehen kanssa Helsingistä ja Marimekosta asiantuntijan elkein. Illan edetessä baarin avonaiset ovet suljetaan ja asiakkaat tungetaan sisäpuolelle entistä kosteampaan ilmaan. Väljentyneen baarin perimmäisessä nurkassa tuulettimen alla tuntuu siltikin samalta kuin eteläisimpien Euroopan kaupunkien baareissa, jopa yöllä. Olematon tuulenvire on kuuma ja hiukset liimaantuvat niskaan. Jokainen kaivaa pinnejä laukuistaan ja pian kaikkien hiukset on koottu korkeiksi keoiksi päälaelle. Paikka ei tunnu enää lainkaan Pariisilta, vaan joltain kaukaiselta pieneltä kylältä eteläisellä saarella keskellä Välimerta, ja ehkä siksi iltakin tuntuu loputtoman pitkältä. “Kerran sinä vain elät Pariisissa”, ystäväni ystävä tokaisee ja istuttaa minut takaisin nihkeäksi muuttuneelle puupenkille, kun yritän vaivihkaa livahtaa kotiin. Vielä hetkeksi, totean itsekseni, onhan kesäyö lämmin ja valoisa.

Tunteja myöhemmin valumme hitaasti ulkoilmaan, joka on viilentynyt mukavasti ja ohut tuulenvire kuivaa hikisen niskan kun istumme syömässä lettuja ennen kotimatkaa. Kun viimeisetkin lettujen murut on syöty, on jokainen jo kadonnut omaan bussiinsa kohti kotia.

Sitä sanotaan että öisessä Pariisissa kaikki kissat näyttävät samalta, eivätkä eroavaisuudet näy yöllä mihinkään. Kuinka väärässä he ovatkaan! Pimeässä kävellessäni pysäkiltä kotiin tunnen kesän viimein alkaneen. Saattaa johtua sokerista hampaiden välissä, tai siitä, että viimeinkin kävelen kotiin ilman takkia, mutta tuntuu siltä että olen kerrankin juuri siellä missä pitääkin.