Toimittaja tuli taloon
Uneliaan aamupäivän keskeyttää korkealle taivaalle kurkottavista kerroksista kaikuva hätähuuto, joka kertoo taiteilijan unohtaneen suomalaisen toimittajan tulevan tänään tutustumaan taloon ja tekemään haastattelua. Toimittajan tuloon on vielä monta tuntia, mutta kukaan ei saa lausettaan loppuun tekemisen määrään liittyen, sillä paniikki valtaa tilan. Tekemistä on niin paljon! Muiden panikoidessa kattoterassilla ja keittäessä kahvia – kahvitauolle kun on aikaa aina, joten minä laskeudun alimpaan kerrokseen ja alan siivota.
Kapeilla puisilla portailla kontatessani ehdin pohtia monia asioita. Sitä, kuinka paljon seitsemään kerrokseen mahtuu portaita, ja sitä, kuinka absurdi kesätyöpaikka on kyseessä. Työn organisaatio tuntuu suuren osan ajasta puuttuvan kokonaan, ja jokainen tuntuu tekevän jotain ja toivovan parasta. Ihmisiä on eri maissa ja eri kerroksissa eri kielillä varustettuna, ja on melkoinen ihme jos tieto on saavuttanut jokaisen talliin kuuluvan henkilön ilman kenenkään hermoromahdusta, Skype-konferensseja ja kolmea kahvitaukoa.
Portaiden siivoaminen keskeytyy, sillä remonttimiehet saapuvat paikalle korjaamaan rikkinäistä ovenkahvaa. Viimeisen viikon ajan ulko-oven kahva on sisäpuolelta jäänyt ovea avatessa käteen, ja vaikka hämmentyneiden asiakkaiden ilmeet ovat olleet näkemisen arvoisia, on kahva mukavaa saada paikalleen. “En voi uskoa että tähän kahvaan voi taas luottaa”, kollegani toteaa sarkastisesti paljastaen samalla talon toimintatavoista harvinaisen paljon. Kellarin vessan ovi on turvonnut umpeen, mutta mystisesti kaikki ovat oppineet elämään asian kanssa. Ehkä kaikkeen sopeutuu, epävarmuuteenkin.
Remonttimiehistä selvittyä on aika lounaalle. Minut, nurkissa viipottavan ja kiireistä harjoittelijaa teeskentelevän on hyvä lähettää kauppareissulle ostamaan lounastarvikkeita. Tarpeellista ei kuitenkaan ole kertoa millaista lounasta toivottaisiin, joten kauppareissu on vähintäänkin seikkailu, eikä vähiten niskaan huohottavan vanhemman ranskalaisnaisen vuoksi. Lohdullista kuitenkin on, että sillä aikaa kun olen hikoillut postimerkin kokoisessa ranskalaisessa kulmapuodissa, on työpaikan luottoleipuri tuonut toimittajalle maisteltavaksi kakkua ja macaroneja, eli sokeria sokerilla. Kuinka miellyttävää! Lounaan lopuksi korkkaamme toisen pienistä macaroneja sisältävistä paketeista ja nautimme ne jälkiruuaksi.
On mainiota katsella kahta vanhempaa turkkilaista ompelijaa herkkujen kanssa. Käsillä, joissa he pitävät nyt epäilevinä sokerisia herkkuja, ommellaan yleensä salamannopeasti kokoon vaatteita ja sovitetaan iltapukuja päälleni asiakkaita varten. Koska yhteinen kielemme rajoittuu vajavaiseen ranskaani, pohjautuu kommunikaatiomme suurilta osin viittomakieleen ja mutinaan, sekä ruuan tuputtamiseen hellyyttä osoittaaksemme. Kuinka täydellinen suhde; ruokaa ja hiljaisuutta.
Lounaan jälkeen kuuraan loput portaat ja siivoan keittiön toimittajaa varten. Ranskalaiset tuntuvat arvostavan toimittajia enemmän kuin mitään, joten toimittajaksi esittäytyessään saa loputtomasti kunniaa ja kuninkaallista kohtelua. Esittäydyttyäni kerran verkkojournalistiksi, sain tuntemattomalta tytöltä välittömästi kolme kutsua eri juhliin, alennusmyynteihin sekä avajaisiin. Niin myös täällä, sillä toimittajalle ovat tulleet sanomaan käsipäivää niin arkkitehdit, rahoittajat, PR-ihmiset kuin leipuritkin. Minä yritän näyttää näkymättömältä ja olla mahdollisimman vähän tiellä.
Pahimman pölyn laskeuduttua toinen ompelijoista viittoo minut yläkertaan ja pyytää sovittamaan pitkää punaista pellavasta ommeltua mekkoa, jossa näytän joulutontulta. Seisoessani kädet levällään tonttumekossa, ompelijat keskustelevat keskenään turkiksi ja tökkivät nuppineuloja kankaaseen. Kun olen kiipeämässä toiseen kerrokseen, antaa ompelijoista toinen pienessä paperipussissa jäljelle jääneet macaronsit ja kuiskaa: “Syö nämä illalla juuston kanssa”. Salaliittolaisten elkein hymyilemme toisillemme ja hän poistuu viimeistelemään tonttumekon ja minä poistun näyttämään kiireiseltä.
Toimittajan vierailun päätyttyä kaikki huokaisevat helpotuksesta ja yrittävät jatkaa elämäänsä tavalliseen malliin. Ensimmäisen paniikin ja hyörinän hälvennyttyä kollegani lähettää minut kotiin.
Kotimatkalla hymyilen onnellisena herkkuja sisältävän paperipussini ansiosta, ja pohdin löytyykö jääkaapista mitään minkä kanssa sokeriset herkut sopisivat.
Kuinka typerä kysymys, jääkaappi on täynnä juustoja ja juusto on hyvää kaiken kanssa.