Kotiutuminen

Vuorokausi siinä meni, mutta nyt ollaan oikealla mantereella. Itse olin vakuuttunut matkan kestäneen kahden vuorokauden verran, mutta onneksi ystävälliset sielut korjasivat taas. Täällä lapset hyppivät hyppynarua polvisukissa ja kynähameissa letit pään molemmilla puolilla heiluen. Kaikkialla on mukulakivikatuja ja rehottavaa syvän vihreää murattia, mutta kadunnimiä ei lue sitten missään. Mutta eihän sillä ole niin väliä, suunnistan uuteen kotiini 50 metrin matkaa mielelläni vartin. Rinkka selässä ja niska limassa saa hyvin tuntumaa uusiin kotikulmiin. Rinkan alle hautautuneenakin ehtii huomata, kuinka jokaisella kulmalla on pienenpieni brasserie, joiden terassit ovat täynnä kellonajasta huolimatta. Miten ne kaikki pärjäävätkään kilpailussa? Lapsetko niitä patonkeja siellä pyörittelee? Mutta vielä suurempi kysymys on se, miten kaikilla on aikaa kansoittaa kaiken maailman kahviloita päivät pitkät. Ilmeisesti kenelläkään ei ole töitä kun kaikki kerran ehtii istua kahvin jos toisenkin ajan muovisella rottinkituolilla patonki kainalossa. 

Ehkä jonakin päivänä minäkin velttoilen töistä ja istun nautiskelemassa säälittävän pientä cafe au lait:iani kulman takana. Kahvi-shottini jälkeen kierrän taas kulman takana olevaan pieneen kauppaan, josta ostan kukkakaalin jos kauppa suvaitsee olla auki. Kukkakaali pään päällä kävelen sitten uuteen kotiini ja yritän oppia elämään Pariisissa.