Yksin sateessa

Keskellä kaupunkia olevassa suuressa puistossa on sunnuntaisena iltapäivänä vain minä, sekä tuhansia perheitä ja kutevia pariskuntia. Kukaan ei tule tänne yksin, paitsi vireisellä penkillä muistikirjaansa kirjoittava parrakas mies. Siitä seuraavalla penkillä on selällään nukkuva mies ruusu kädessä. Jopa pulut ovat täällä seurueessa ja vain minä näytän vaeltavan täällä yksinäni. Tuuheiden puiden siimeksessä kevyesti putoilevia sadepisaroita ei juurikaan tunne, vaan ne jäävät jonnekin lehtien lomaan. Tuntuu vain raikkaalta ja kolealta – siltä kuin kesään olisi vielä pitkääkin pidempi aika. Samaisessa siimeksessä tummien, riippuvien lehtien keskellä olevassa suihkulähteessä ui kaksi sorsaa, ja kaukana kuuluu lasten orkesterin soiton pauhu. Suihkulähteen kohina peittää alleen vielä kauempaa kuuluvan autotien pauhun. Oikeastaan veden solina peittää alleen lähes kaiken, paitsi yksinäisyyden ja alati voimistuvan sateen. 

Sade yltyy hetki hetkeltä, eikä aiemmin romanttiselta ropinalta tuntunut kevätsade tunnu enää lainkaan romanttiselta, vaan lähinnä painostavalta ja lamauttavalta. Sateen ja nälän yltyessä käsi kädessä Pariisi alkaa näyttää likaiselta ja harmaalta, ja väkeäkin on kaikkialla liikaa. Valoa tunnelin päähän ilmestyy kun pamahdan sisään punaisten markiisien lomasta paikalliseen creperiehen. Paikassa kilisee ja kolisee kilvan ihmisten hälinän kanssa niin, ettei omaa ääntään meinaa kuulla. Ilmeisesti muutama muukin on päättänyt tulla pakoon sadetta, sillä paikka on ihan täynnä. Kalju ja perinteisen ranskalaiselta näyttävä tarjoilija pahoittelee vuolaasti että ottaa tilaukseni vastaan niin myöhään. Oikeastaan se on vain hyvä, sillä odotellessani olen ehtinyt harjoitella päässäni tilauksen ranskaksi. Tilattavia asioita rajoittaa nimittäin se, mitä osaan sanoa ja ääntää ranskaksi, eikä näiden asioiden joukko ole kehuttavan suuri. Osaan kuitenkin tehdä tilaukseni ilmeisen menestyksekkäästi, sillä tarjoilija kiittää ja poistuu ulos markiisin alle palvelemaan muita asiakkaita. Ulkona sade on vain yltynyt ja jono kahvilan ulkopuolella kasvaa. Tarjoilija puikkelehtii ulkona olevan väen seassa pitäen tarjotinta päänsä peittona ja toimittaen toisella kädellä asiakkaille heidän tilauksiaan.

Pian minä puikkelehdin sateessa joukon jatkona etsien ystäväni vuolaasti suosittelemaa kirjakauppaa. Shakespeare & Company löytyykin pienen seilaamisen jälkeen Seinen rannalta täynnä turisteja. Vanha rakennus tuoksuu antikvariaatilta ja isäni maatalon 1800-luvun vanhalta tuvalta. Katosta sataa läpi, ja ranskattaret siirtävät kiireisesti horjuvia kirjapinoja kolojen alta sivummalle ja laittavat kolojen alle kahvikuppeja keräämään vettä. Tungoksesta huolimatta kirjakauppa näyttää pitävän sisällään loputtoman määrän pieniä koloja ja kulmia, joiden taakse uppoutua selailemaan kirjoja ja aistimaan tunnelmaa. 

Yläkerrassa kapeiden puisten portaiden päässä kokoontuu sunnuntai-iltaisin lukupiiri, jossa halukkaat voivat lukea tekstejään ääneen kritiikkiä vastaan. Äänessä on upea, noin 70-vuotias harmaahiuksinen nainen, joka lukee Shakespearea valloittavalla brittiaksentillaan. Nainen kertoo elämästään köyhän perheen tyttärenä Walesissa sekä muutostaan New Yorkiin rikkaan aviomiehensä mukana. Sateen ropistessa kattoa vasten ja teepannujen viheltäessä taustalla nainen kertoo tapaamisestaan Jacqueline Kennedyn kanssa. Ruotsalaista sukua oleva vanha mies esittää seurueelle laulun, jonka kertoo saaneen inspiraationsa ruotsalaisten taipumuksesta laulamiseen syömisen lomassa. Vastikään Pariisiin muuttanut mies kysyy muilta, säilyttääkö Pariisi hohtonsa vielä useiden vuosien jälkeenkin. Keskustelua johtava harmaahiuksinen nainen puuskahtaa hölmön kysymyksen seurauksena. ”Paris is never, never Monday!”, hän sanoo. Pariisissa kaikki ovat osa historiaa ja elämä on täynnä uskomatonta taikaa. Likomärät varpaani ovat asiasta hiukan eri mieltä, mutta jatkan silti kirjoittajien kokoontumisen salakuuntelua. Muu seurue yhtyy naisen puheeseen, ja kaikki ylistävät kilvan Pariisin taianomaisuutta. Istun vanhassa ja ränsistyneessä nojatuolissa, jonka jousitus on kadonnut totaalisesti, ja kuuntelen kuinka Yhdysvalloista Pariisiin muuttanut mies vertailee kaupunkikulttuureja. ”Kun New Yorkissa vertaillaan kävelyreittejä niiden tehokkuuden ja nopeuden perusteella, opastetaan Pariisissa kävelemään reittiä, jolla näkee mahdollisimman kauniita taloja. Kun kävelet tätä bulevardia pitkin, näet oikealla kauniin puiston. Tai kun kävelet täältä, näet palasen Seineä matkalla, ja kulman takana olevasta pienestä kahvilasta voit ostaa mainion croissantin.”, mies jatkaa. 

Kokoontuminen alkaa olla lopuillaan ja vaellan kaupassa eteenpäin. Yläkerran toisella puolella joku soittaa pianoa ja jään hetkeksi kuuntelemaan ja selailemaan uutta kirjaani. Taustalta kuuluu ruotsalaisen miehen ääni: ”Tack so mycket, like they would say in Sweden”, ja sitten kirjoittajat ovat kadonneet ja jäljellä on vain pianonsoittajan soitto. 

Seuraavana aamuna keitän pannullisen teetä ja istun sohvannurkkaan lukemaan kirjaani. Yläkerrassa joku soittaa jotain etäisesti tunnistettavaa melodiaa jollakin puhallinsoittimella. Alakerran brasseriesta kaikuu ihmisjoukkion nauru, ja asuintoverini kysyy maistuisivatko hänen juuri leipomansa keksit. Ulkona sataa edelleen kaatamalla, mutta minä käännän onnellisena sohvalla kylkeä ja jatkan tutustumista uuteen seuralaiseeni, jota myös Pariisiksi kutsutaan.