Ranska pettää aina

Seuraavana aamuna hurmio ja Pariisin taika pitävät edelleen otteessaan. Aion tavata illalla Jean-Pierren, CouchSurfingin kautta ”tapaamani” ranskalaisen miehen joka haluaa harjoitella kanssani englantia. Yhsistäviä tekijöitä meillä ei ole muuta kuin se, että hän haluaa harjoitella kanssani englantia ja minä puhun mielelläni. Ja se että haluan ranskalaisen ystävän jonka nimi on Jean-Pierre. Uudesta potentiaalisesta ystävästä ilahtuneena marssin töihin tapaamaan Claudin – hurmaavan vanhemman ranskalaisen homomiehen, joka sattuu olemaan myös yrityksen toinen omistaja. Claud muistuttaa montaa ystävääni joita en ole nähnyt hetkeen, joten käyn töihin hyvillä mielin. 

Iltapäivällä liikkeeseen astelee pitkä tumma mies ja sanoo ranskaksi jotain mitä en ymmärrä. Kutsun paikalle ranskaa paremmin taitavan kollegani, ja he juttelevat mukavia kun paneudun takaisin töihin. Kollega ja mies kiertelevät liikkeen ylä- ja alakerrassa kunnes mies poistuu paikalta ostamatta mitään. Vaihdetaan mercit ja au revoirit ja kollegani poistuu yläkertaan. Kuluu vartti, ja hän tulee takaisin kysellen olenko nähnyt hänen taikka yrityksen puhelinta. Alkaa vimmainen soittelu, kun jotainen vuorollaan näppäilee kahta samaa numerosarjaa. Lopulta kollegani puuskahtaa ”Ne eivät soi täällä! Se liero vei ne!” Tieto tapahtumasta leviää talon kuuteen kerrokseen silmänräpäyksessä ja hälinä alkaa välittömästi. Käyn tapahtumien kulkua mielessäni läpi; mies tulee sisään, juttelee minun ja kollegani kanssa, mies menee kollegan kanssa alakertaan ja he tulevat yhdessä ylös, mies poistuu liikkeestä. Mieleen muistuu kuinka ystäväni kertoi viime viikolla romanialaisten kerjäläisten kähveltäneen ovelasti hänen puhelimensa. Sisintä kylmää, ja Pariisi tuntuu paikalta, jossa turvassa ei ole edes töissään. 

Lounaalla tunnelma on apea, sillä kaikkia ahdistaa. ”Nyt se tietää missä olen töissä,” kollegani toteaa ja jatkaa arvelevansa, että voron on nyt helppo tulla varastamaan kotiavaimetkin. Kenenkään oloa ei helpota ajatus ammattirikollisen uhriksi joutumisesta, joten keksimme erilaisia keinoja suojata tavaraa. Lukossa olevasta panssariovesta huolimatta kukaan ei tunne oloaan turvalliseksi. 

Myöhemmin päivällä marssimme läheiselle poliisiasemalle yhdessä kollegani ja Claudin kanssa. Claudin siksi, että hän on meistä kolmesta ranskalainen ja ymmärtää siksi asiasta eniten, ja minun siksi, että olin samassa huoneessa rikoksen tapahtuessa. Yhdessä kävelemme noin kilometrin matkan taloon, josta ”Poliisi” kyltin kirjaimet ovat rapistuneet. Sisällä on hämärää ja kellertävän kalman näköistä. Kaikista ja kaikista näkee ettei kukaan halua olla paikalla vapaaehtoisesti. Meidät ohjataan pieneen huoneeseen istumaan tuoleille ja Claud ja kollegani täyttävät rikosilmoituslomakkeet. Hetken päästä poliisi tulee hakemaan heitä, minut jätetään odotushuoneeseen koska en ole jättämässä rikosilmoitusta henkilökohtaisesti. Likaisen keltaisessa huoneessa kattolamppu rätisee ja vanhat julisteet repsottavat seinillä. Jokaiseen huoneeseen astuva odottaja lausuu bonjourinsa nopeasti ja lattiaan katsoen ja selvästi häveten sitä että he ovat paikalla. On silti ranskalaisen kohteliasta tervehtiä väkeä, joka on samanlaisessa ahdingossa kuin missä itse on. 

Aika kuluu ja lopulta kollegani hakee minut samaan huoneeseen antamaan syntymäaikani sekä kertomaan oman versioini tapahtumista. Puoli tuntia myöhemmin selviää, että olemme käsitelleet vasta ensimmäisen ilmoituksen. Hömistynyttä Mikko Mallikasta muistuttava poliisi tulostaa pinkan papereita, ja pyytää Claudia allekirjoittamaan niistä jokaisen. Tämän jälkeen Mikko Mallikas lyö leiman jokaisen allekirjoituksen viereen. Kollegani ilmoituksessa roistosta kysellään vielä tarkemmin, ja minä ja kollegani kälkätämme päällekäin nopeasti englanniksi erilaisia adjektiiveja joilla kuvailemme miestä. Lopulta emme saa ulos muuta kuin sen, että mies oli noin 30-vuotias siististi pukeutunut tummaihoinen mies. Mikko Mallikas ei ymmärrä sanaakaan, joten Claud toimii välillämme tulkkina. Nyt poliisin tykönä on oltu lähemmäs kaksi tuntia, ja joudun lähettämään Jean-Pierrelle viestin, etten pääse tapaamiseemme, jonka olisi määrä olla vartin päästä. Kerron lyhyesti olevani poliisin luona, ja olevani pahoillani perumisesta. Jean-Pierre ei kuitenkaan ole toimintaani lainkaan tyytyväinen vaan kertoi jo odotelleensa minua. Odottakoon, nyt on tärkeämpää pohdittavaa. 

Lopulta poistumme poliisin luota kahden ja puolen tunnin jälkeen. Claud yrittää keventää tunnelmaa, mutta kollegani sytyttää kärsivän näköisenä tupakan. Pahinta turvattomuuden lisäksi on kuulemma se, ettei hän ehtinyt kotiin päästämään sisään miestä, joka olisi korjannut hänen rikkinäisen vessansa. Kun eroamme metropysäkillä toivotan hänelle rauhallista iltaa ja syvää, levollista unta. Kollegani naurahtaa kyynisesti ja sukeltaa metroon. 

Seuraavana aamuna katutason tilasta on kadonnut kaikki irtonainen suurta tietokoneen näyttöä lukuunottamatta, ja kaikki löytyy yläkerran varastosta. Näyttökin olisi kuulemma siirretty, ellei sitä olisi pultattu kiinni pöytään. 

Puheenaiheet Matkat Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Love Today French Style

Kolmen päivän viikonlopun aikana Pariisi näyttää unohtaneen pian alkavan kesän, ja vetäytyy alkusyksyn hyytävään ja sateiseen kuoreensa. Pariisilaiset kaivavat laukusta esiin sateenvarjonsa ja kumisaappaansa, ja päätän tehdä töiden jälkeen pikaisen pyrähdyksen kenkäkauppaan – tennareilla ei tässä alkukesässä tarkene. Selkä limassa laukkaan kaupoilla ja löydän kuin löydänkin kengät joilla kelpaa kopsutella menemään Pariisin kaduilla. Kengät ovat mainiot ja ennenkaikkea lämpimät saapikkaat, joiden muutaman sentin koroilla huitelen pää tukevasti illan seuralaisteni Ludovicin ja Marion päiden yläpuolella. Ludovicin kanssa olemme laittaneet viestejä CouchSurfingissa ja sopineet menevämme yhdessä Mikan keikalle Place de Bastilleen. Ranskalainen Ludovic on ottanut mukaansa yhtä lailla ranskalaisen Marion, ja kummankin englanti jättää toivomisen varaa lähes yhtä paljon kuin onneton ranskani. 

Lämpimät kengät osoittautuvat hyväksi ostokseksi, kun selviää ettei Mika esiinny ennen kuin vasta kolmen kylmillä kivisillä portailla hytistävän tunnin jälkeen. ”Pissatulehdus on taattu,” ajattelen ja tartun haasteeseen. Alhaalla aukiolla kuhisee, kuin sukupuolineutraalia avioliittolakia kannustavat aktivistit jakavat esitteitä, koko konsertti kun pidetään tasa-arvon kunniaksi. Tyhjän lavan eteen on jo kokoontunut joukko ihmisiä heiluttamaan sateenkaarilippuja Ranskan lippujen lomaan. Ludovic ehdottaa odottelun ajaksi kävelyä Maraissa, kun selviää ettei ketään juurikaan kiinnosta ensin esiintyvät artistit, joiden ranskalaisesta laulusta en ymmärrä sanaakaan. Ludovic osoittautuu mainioksi turistioppaaksi kertoessaan jokaisesta kadusta ja kulmasta enemmän kuin olisin ikinä keksinyt kysyä, ja se on jo paljon. Ludovic näyttää tietävän kaupungista kaiken ja osoittelee minulle ja Mariolle vanhoja keskiaikaisia linnoja ja kertoo kuuluisista leipomoista. 

Pian tulee kuitenkin Ludovicin aika lähteä ja painella töihin Versailleen, jossa hän työskentelee öisin hotellin vastaanotossa. Jäljelle jäämme siis minä ja englantia heikommin taitava Mario. Ilta hämärtyy nopeasti yhdessä alati kylmenevän ilman kanssa. Keskustelu hyytyy kielimuurin ja kylmyyden vuoksi, ja lopulta istumme vierekkäin jääkylmällä portaalla rukoillen, että Mika aloittaisi pian. Lopulta juuri ennen Mikaa konsertin järjestävät tahot saavat puheenvuoron, joka laajenee yleiseksi poliittiseksi paatokseksi, josta en jälleen ymmärrä mitään. Viimeinen puhuja kertoo sanomaansa vielä pitkään, kun juontaja on jo pyytänyt häntä lopettamaan. Aukiolla aiemmin toimettomina käyskennelleet poliisit ja vartijat heristävät äkkiä korviaan ja marssivat aukion laidalle taltuttamaan potentiaalisen konfliktin. ”Ainahan jostain osoitetaan mieltä, tottakai poliisin on oltava paikalla täällä,” Mario tokaisee rikkinäisellä englannillaan. Kuinka ranskalaista!

Lopulta Mika aloittaa esiintymisen, ja hytinä ja pelko pissatulehduksesta on kaiken odottelun arvoista. Kaikkien muiden kokema odottaminen näyttää purkautuvan tanssina ja lauluna, ja spontaanit tanssirykelmät muodostuvat aukiolle. Nainen pitkässä valkoisessa takissa tanssii villisti ja heiluttaa sateenkaarilippua niin kutsuvasti, että lopulta hän tanssii keskellä ihmismerta. Kainosti tyydyn tanssimaan paikallani ja laulamaan jokaisen kappaleen mukana. Tunnelma on aidon hyväntuulinen, kuten sateenkaaritapahtumissa yleensä, ja maailma tuntuu hienolta paikalta. Siellä missä aikaisemmin lahdattiin väkeä giljotiinillä, konsertoidaan nyt tasa-arvon puolesta. Konsertin loppupuolella lavalta vapautetaan yleisön sekaan valtava määrä suuria ilmapalloja jotka sitten seilaavat yleisön seassa. Viimeisen kappaleen kohdalla (Love Today) lavalta poksautetaan ilmoille myös valtava määrä konfettia kaikissa sateenkaaren väreissä. Värikkäät paperit leijailevat ilmassa ja näyttää siltä, kuin sateenkaari olisi tuhansina palasina. Talletan muutaman taskuuni muistoksi illasta, ja tämän nähdessään Mario toteaa hymyillen, että voin ”säästää ne muistona Pariisista”.

Kotimatkalla metrossa törmään sattumalta aukiolla villisti tanssineeseen naiseen. Pitkästä valkoisesta toppatakista ja sädehtivistä silmistä ei voi erehtyä. Hymyilemme toisillemme metrossa salaliittolaisten hymyä, sillä illasta uupuneena en pysty muodostamaan lausettakaan espanjaksi, jota nainen näyttää puhuvan ystävälleen. 

Myhäillen hiippailen kotiin ja vältän narahtavia lattialautoja sillä tiedän asuintoverini jo nukkuvan. Aamulla umpiväsyneenä herääminen ei harmita yhtään, sillä löydän tyynyltä vierestäni palasen punaista konfettia. 

Kulttuuri Matkat Musiikki Ajattelin tänään