Seuraavana aamuna hurmio ja Pariisin taika pitävät edelleen otteessaan. Aion tavata illalla Jean-Pierren, CouchSurfingin kautta ”tapaamani” ranskalaisen miehen joka haluaa harjoitella kanssani englantia. Yhsistäviä tekijöitä meillä ei ole muuta kuin se, että hän haluaa harjoitella kanssani englantia ja minä puhun mielelläni. Ja se että haluan ranskalaisen ystävän jonka nimi on Jean-Pierre. Uudesta potentiaalisesta ystävästä ilahtuneena marssin töihin tapaamaan Claudin – hurmaavan vanhemman ranskalaisen homomiehen, joka sattuu olemaan myös yrityksen toinen omistaja. Claud muistuttaa montaa ystävääni joita en ole nähnyt hetkeen, joten käyn töihin hyvillä mielin. 

Iltapäivällä liikkeeseen astelee pitkä tumma mies ja sanoo ranskaksi jotain mitä en ymmärrä. Kutsun paikalle ranskaa paremmin taitavan kollegani, ja he juttelevat mukavia kun paneudun takaisin töihin. Kollega ja mies kiertelevät liikkeen ylä- ja alakerrassa kunnes mies poistuu paikalta ostamatta mitään. Vaihdetaan mercit ja au revoirit ja kollegani poistuu yläkertaan. Kuluu vartti, ja hän tulee takaisin kysellen olenko nähnyt hänen taikka yrityksen puhelinta. Alkaa vimmainen soittelu, kun jotainen vuorollaan näppäilee kahta samaa numerosarjaa. Lopulta kollegani puuskahtaa ”Ne eivät soi täällä! Se liero vei ne!” Tieto tapahtumasta leviää talon kuuteen kerrokseen silmänräpäyksessä ja hälinä alkaa välittömästi. Käyn tapahtumien kulkua mielessäni läpi; mies tulee sisään, juttelee minun ja kollegani kanssa, mies menee kollegan kanssa alakertaan ja he tulevat yhdessä ylös, mies poistuu liikkeestä. Mieleen muistuu kuinka ystäväni kertoi viime viikolla romanialaisten kerjäläisten kähveltäneen ovelasti hänen puhelimensa. Sisintä kylmää, ja Pariisi tuntuu paikalta, jossa turvassa ei ole edes töissään. 

Lounaalla tunnelma on apea, sillä kaikkia ahdistaa. ”Nyt se tietää missä olen töissä,” kollegani toteaa ja jatkaa arvelevansa, että voron on nyt helppo tulla varastamaan kotiavaimetkin. Kenenkään oloa ei helpota ajatus ammattirikollisen uhriksi joutumisesta, joten keksimme erilaisia keinoja suojata tavaraa. Lukossa olevasta panssariovesta huolimatta kukaan ei tunne oloaan turvalliseksi. 

Myöhemmin päivällä marssimme läheiselle poliisiasemalle yhdessä kollegani ja Claudin kanssa. Claudin siksi, että hän on meistä kolmesta ranskalainen ja ymmärtää siksi asiasta eniten, ja minun siksi, että olin samassa huoneessa rikoksen tapahtuessa. Yhdessä kävelemme noin kilometrin matkan taloon, josta ”Poliisi” kyltin kirjaimet ovat rapistuneet. Sisällä on hämärää ja kellertävän kalman näköistä. Kaikista ja kaikista näkee ettei kukaan halua olla paikalla vapaaehtoisesti. Meidät ohjataan pieneen huoneeseen istumaan tuoleille ja Claud ja kollegani täyttävät rikosilmoituslomakkeet. Hetken päästä poliisi tulee hakemaan heitä, minut jätetään odotushuoneeseen koska en ole jättämässä rikosilmoitusta henkilökohtaisesti. Likaisen keltaisessa huoneessa kattolamppu rätisee ja vanhat julisteet repsottavat seinillä. Jokaiseen huoneeseen astuva odottaja lausuu bonjourinsa nopeasti ja lattiaan katsoen ja selvästi häveten sitä että he ovat paikalla. On silti ranskalaisen kohteliasta tervehtiä väkeä, joka on samanlaisessa ahdingossa kuin missä itse on. 

Aika kuluu ja lopulta kollegani hakee minut samaan huoneeseen antamaan syntymäaikani sekä kertomaan oman versioini tapahtumista. Puoli tuntia myöhemmin selviää, että olemme käsitelleet vasta ensimmäisen ilmoituksen. Hömistynyttä Mikko Mallikasta muistuttava poliisi tulostaa pinkan papereita, ja pyytää Claudia allekirjoittamaan niistä jokaisen. Tämän jälkeen Mikko Mallikas lyö leiman jokaisen allekirjoituksen viereen. Kollegani ilmoituksessa roistosta kysellään vielä tarkemmin, ja minä ja kollegani kälkätämme päällekäin nopeasti englanniksi erilaisia adjektiiveja joilla kuvailemme miestä. Lopulta emme saa ulos muuta kuin sen, että mies oli noin 30-vuotias siististi pukeutunut tummaihoinen mies. Mikko Mallikas ei ymmärrä sanaakaan, joten Claud toimii välillämme tulkkina. Nyt poliisin tykönä on oltu lähemmäs kaksi tuntia, ja joudun lähettämään Jean-Pierrelle viestin, etten pääse tapaamiseemme, jonka olisi määrä olla vartin päästä. Kerron lyhyesti olevani poliisin luona, ja olevani pahoillani perumisesta. Jean-Pierre ei kuitenkaan ole toimintaani lainkaan tyytyväinen vaan kertoi jo odotelleensa minua. Odottakoon, nyt on tärkeämpää pohdittavaa. 

Lopulta poistumme poliisin luota kahden ja puolen tunnin jälkeen. Claud yrittää keventää tunnelmaa, mutta kollegani sytyttää kärsivän näköisenä tupakan. Pahinta turvattomuuden lisäksi on kuulemma se, ettei hän ehtinyt kotiin päästämään sisään miestä, joka olisi korjannut hänen rikkinäisen vessansa. Kun eroamme metropysäkillä toivotan hänelle rauhallista iltaa ja syvää, levollista unta. Kollegani naurahtaa kyynisesti ja sukeltaa metroon. 

Seuraavana aamuna katutason tilasta on kadonnut kaikki irtonainen suurta tietokoneen näyttöä lukuunottamatta, ja kaikki löytyy yläkerran varastosta. Näyttökin olisi kuulemma siirretty, ellei sitä olisi pultattu kiinni pöytään.