Pitkän työviikon päätteeksi menemme kollegani kanssa kaupungille, mutta lähden kotiin väsyneenä melko aikaisin. Metroasemalla metron tuloon on muutama minuutti, joten kaivan laukustani juuri edellisenä päivänä ostamani kirjan ja metron saapuessa asemalle kävelen sisään kirjaan uppoutuneena. Metron lähdettyä liikkeelle huomaan viereeni tulleen pitkän ja komean ranskalaisen miehen, ja katseemme kohtaavat kun yritän kuikuilla miehen lukeman kirjan nimeä, minkä seurauksena hymyilemme toisillemme nopeasti ennen kuin palaan takaisin kirjani pariin. 

Metron heilahtaessa mies ottaa tukea samasta tangosta johon myös minä nojaan, ja katseemme kohtaavat jälleen aina metrovaunun heilahtaessa ja käsiemme koskiessa toisiaan. Keskittyminen kirjaan on mahdotonta, koska haluan tietää mitä mies lukee, ja lisäksi koska tiedän hänen myös vilkuilevan minua. Minun asemani tullessa kohdalle kiroilen hetken pääni sisällä ja mennessäni miehen ohi, katson häntä syvälle silmiin tovin, ja sano: ”Pardon”. Poistuessani vaunusta näen silmäkulmastani miehen seuraavan minua ulos, ja ensimmäistä kertaa elämässäni kävelen metrotunnelin läpi näin hitaasti toivoen miehen olevan matkalla samaan suuntaan kanssani. Liukuportaissa seisomme lähekkäin ja mies avaa viimein suunsa. Käy ilmi että olen vilkuillut puoli metromatkaa venezuelalaista Fernandoa, joka on muuttanut Pariisiin vuosia sitten työskennelläkseen YK:lla, ja seurasi minua metrosta ulos koska halusi jutella kanssani. Noustessamme maan pinnalle Fernando kysyy tietä edelliselle metropysäkille, ja koska satun asumaan matkalla edelliselle pysäkille, lähdemme kävelemään samaan suuntaan. 

Tultuamme kotioveni kohdalle, juttelemme muutaman minuutin kunnes tilanne on molempien mielestä kiusallinen. Toteamme että oli hauska tutustua, ja olen jo puoliksi alaoveni sisäpuolella, kun näen Fernandon katsovan perääni, totean pääni sisällä ”nyt tai ei koskaan” ja käännyn takaisin kadulle ja Fernandon perään. ”Tiedän että tämä on kummallista”, huokaan ja jatkan: ”mutta haluaisitko ehkä nähdä vielä joskus?” Fernando vastaa tähän pyytämällä numeroani, ja jalat saattaisivat pettää alta ellen nojaisi tiiliseinään. Seisomme kadulla vielä hetken, ja Fernando vannoo soittavansa vielä, ja lopulta menen oikeasti kotiin. Tilanteen absurdiudesta johtuen juoksen portaat ylös rakennuksemme kuudenteen kerrokseen, vaikka asun kolmannessa kerroksessa. Kenelle käy näin? Kädet tärisevät vielä tunnin päästäkin kun Fernando lähettää viestin: ”:)”.

Kun maanantaina tapaamme Fernandon kanssa puistossa, olen viikonlopun aikana ehtinyt käydä läpi suunnilleen kaikki uuden ihmisen tapaamiseen liittyvät tunnetilat innostuksesta paniikkiin ja epäuskoon. Mieli teki unohtaa koko mies jo lauantaina, mutta usein oikeassa oleva ystäväni totesi kylmästi, ettei miestä voi teilata muutaman tekstiviesteissä olleen kirjoitusvirheen vuoksi. Minun mielestäni voi, mutta toisinaan haluan uskotella olevani tässä asiassa väärässä. 

Puistossa Fernando osoittautuu juuri niin komeaksi kuin mitä muistelenkin, vaikka melko pian käykin sanattomasti ilmi että Fernando olisi toivonut että tapaamme tyhjässä asunnossani. Keskustelu kulkee mutkattomasti ja keskustelemme eri kulttuureista sekä siitä kuinka erilaisissa paikoissa olemme kasvaneet. ”Venezuelassa parisuhde käsitetään melko löyhästi ja on tyypillistä että miehet saattavat pettää vaimojaan tai tyttöystäviään, ja on vaikea olla sortumatta samaan mitä kaikki ympärillä tekevät. Tiedän että Skandinaviassa tähän suhtaudutaan paljon tiukemmin.”, Fernando toteaa ja katsoo minua vakavana. Samaan syssyyn hän kertoo juuri eronneensa ranskalaisesta tyttöystävästään ja ettei etsi mitään vakavaa, hän lisää pilke silmäkulmassa, sillä minähän lähden pian pois maasta. 

Niinhän minä lähden, totean hymyttömästi. Mutta en silti halua vain lämmittää jonkun sänkyä öisin, vaikka voinkin elää sen asian kanssa että Fernando on edelleen tekemisissä entisen tyttöystävänsä kanssa. Siitä en pidä että minulle soitellaan vain öisin, ja uskon Fernandonkin tajunneen sen. 

Erotessamme puiston portilla halaamme ja sovimme epämääräisesti tapaavamme torstaina ja Fernando sanoo laittavansa viestiä. Sekavin tuntein kävelen kotiin ja yritän päättää mitä mieltä olla kyseisestä miehestä ja haluaisinko potentiaalisesti viettää aikaa hänen kanssaan. 

Onneksi päätöstä ei koskaan varsinaisesti tarvitse tehdä, sillä viestiä ei koskaan tule. Torstaina sen sijaan meille muuttaa kaksi uutta kenkäparia.