Ystäväni poistuttua maasta kuljen parin päivän ajan pehmoisessa sumussa muutaman sentin todellisuudesta kauempana. Viikon yhteiselon jälkeen univelka on päätähuimaava ja keskittyminen arkeen tuntuu vähintäänkin vaikealta. Joka aamu keksin listan asioista jotka aion sinä päivänä suorittaa, mutta puolet lopetan kesken ja loppuja en edes aloita, sillä ajatteleminen tuntuu liian vaikealta ja vaivalloiselta. Mieluummin lukisin kirjoja ja olisin ajattelematta omaa elämääni ja juurettomuuttani ja sitä, että kun Pariisi alkaa viimeinkin tuntua kodilta, on paluu Suomeen edessä aivan liian pian. 

Keskiviikkona valun töihin hitaasti samaa tahtia kun tummat pilvet saapuvat kaupunkiin. Talossa tunnelma on yhtä hidas kuin pääni sisällä; ilma seisoo ja kaikki tuntuvat vain odottavatn lomaa ja sitä, että kesä viimeinkin alkaisi. Tuntuu siltä että kaikki on nyt nähty eikä missään ole enää mitään tuoretta nähtävää tai koettavaa. Olen sopinut tapaavani illalla CouchSurfingin kautta tapaamani italialaisen tytön, mutta ajatus ensitreffeistä, työhaastattelusta ja yleisestä kiusaantumisen yhdistelmästä uuden potentiaalisen tuttavuuden edessä tuntuu raskaalta.

Pessimismini keskeyttää katutason ikkunan (Helsingin Sanomien mukaan seitsemän metrin mittaisen, mind you) eteen karauttava moottoripyörä, jonka selästä pinoutuvat kadulle keski-ikäinen pariskunta. Mies nostaa kypärän päästään ja paljastaa mustat hiuksensa, joiden seasta löytyy jo muutama hopeinen raita, samalla kun oikoo mustaa trenssiään ja kaulaan kiepauttamaansa silkkihuivia. Samaan aikaan tyylikkään ranskalaisen näköinen vaalea nainen heilauttaa pitkiä kiharoitaan pöyheäksi kypärän jäljiltä ja kipsuttelee etuovelle. Pariskunta on tullut hakemaan naiselle valmistetun hameen, jonka noutamista ollaankin odoteltu jo tovi, ilmeisesti moottoripyörän selästä on toisinaan vaikea laskeutua. Kysymme kollegani kanssa naiselta, josko hän haluaisi tulla alakerran sovituskoppiiin sovittamaan hametta, mutta ronskisti hän kapuaa hameeseen sisään ja nostaa puseroaan sulkeakseen vyötärölle ulottuvan vetoketjun paljastaen samalla valkoiset rintaliivinsä. Suomalaisina olemme toki tottuneita varsin liberaaliin suhtautumiseen alastomuuteen, mutta ranskalaisen muotitalon katutason ikkunan edessä tuntuu hassulta. Ilmeisesti tarpeeksi varakkaana voi olla puolialasti missä vaan. 

Tarpeeksi peilin edessä pyörittyään nainen katsoo miestään kysyvästi, ja miehen kallisteltua päätään pitkään puolelta toiselle ja mutristettuaan huuliaan hän toteaa yksiselitteisesti: ”C’est beige”. Ikuisuudelta tuntuvan hiljaisuuden aikana vilkaisemme kollegani kanssa toisiamme purren huulta ja nainen katsoo miestään huvittuneena. ”Niinhän se on, mutta minä rakastan tätä hametta”, hän tokaisee iloisena ja kuoriutuu hameesta ja kohentaa kiharoitaan. Hetken kuluttua pariskunta katoaa kadulle paperikassin kanssa ja ikkunasta näemme kuinka he kapuavat moottoripyörän selkään ja naisen asetettua kypäränsä varovasti kiharoiden päälle, hän ottaa laukkunsa syliinsä ja kietoo kätensä miehensä vyötärön ympärille ennen kuin he karauttavat bulevardia eteenpäin. Katson typertyneenä heidän peräänsä ja pohdin, kuinka jollakin on aikaa keskellä päivää juoksennella puolisonsa kanssa hakemassa mittatilauksena tehtyjä vaatteita, kun kollegani tokaisee takaani: ”Hehän elävät sitä stereotyyppistä täydellistä pariisilaista elämää”. 

Oma pariisilainen elämäni tuntuu kaukaiselta heidän elämänsä rinnalla, vaikka iltaisin syömmekin juustoja ja juomme viiniä Seinen rannalla ja viikonloppuna heräämme hitaasti ja keitän vettä kahvia ja teetä varten, mutta moottoripyöräretket miesten kanssa ovat lähinnä absurdeihin päiväuniin verrattavissa oleva koominen ajatus. Toisaalta taas, saan viettää aikaa ystävieni kanssa, asua tässä mainiossa kaupungissa ja tietää, että kotona Helsingissä odottaa lisää ystäviä, rakas asuntoni Töölössä sekä toivottavasti mielekkäitä töitä. Edes onnetonta ranskaani tarvitse hävetä enää joka päivä ihan yhtä paljon kuin alussa. 

Illalla käymme italialaisen Alicen kanssa valokuvanäyttelyssä ja syömässä vertaillen kokemuksiamme Pariisista ja opiskelusta Yhdysvalloissa. Ravintolassa kun ollaan, keskustelu kääntyy nopeasti syömiseen, ja Alice kertookin pohtineensa koko viime vuoden Virginiassa asuessaan amerikkalaisten kummallista suhdetta ruokaan ja syömiseen. ”He eivät syö nauttiakseen, vaan haluavat halvimman ja nopeimman ratkaisun, eli hampurilaisen. Kun minä olisin halunnut istua alas ja syödä kunnolla, he halusivat syödä äkkiä autossa ja noukkia kahvinkin autokaistalta”, hän puuskahtaa samalla kun minä kerron ystävistäni jotka urheilivat maanisesti ja tarkkailivat syömistään mutta ajoivat silti autolla viiden minuutin kävelymatkan kampuksen kuntosalille. ”Mutta en minä tiedä kuinka paljon paremmin asiat ovat Italiassakaan. Kun tulin Virginiasta käymään kotona, tulin heti kipeäksi koska söin liikaa. Voitko uskoa, sairastuin koska söin niin paljon!”, Alice sanoo ja hänen helisevä naurunsa kaikuu koko ravintolassa ja lähellä istuvat asiakkaat kääntyvät ihmetellen katsomaan samalla kun minä totean pääni sisällä: ”jos tuo ei ole italialaista niin sitten ei ole mikään”. 

Ruuan päätteeksi juomme kahvit ja Alice kertoo harjottelustaan Louvressa nöyristellen. ”Aluksi en edes meinannut tulla koska harjoitteluni ei varsinaisesti liity opiskelemaani alaan, eli arkkitehtuuriin”, hän sanoo. Sittemmin selviää että Alice työskentelee projektissa, jonka tarkoituksena on toteuttaa Louvreen vuonna 2019 Leonardo da Vincin piirroksista kertova näyttely, ja tätä varten da Vincin kaikki teokset on käytävä läpi ja kirjotettava hänen teoksiaan käsittelevä kirja kokonaan uusiksi asiavirheiden korjaamiseksi. Alice kertoo tarkistavansa tätä varten jokaisen da Vincin piirroksesta läpi vuoden jona ne on luotu ja soittelee tätä varten kaikkialle maailmassa jahdatessaan puuttuvia vuosilukuja. Alice toteaa työn olevan lähinnä kirjojen selailua ja tutkimuksen tekemistä, mutta minä näen silmieni edessä modernin naispuolisen Robert Langdonin ja Indiana Jonesin risteymän joka tekee tutkimustaan samalla kuin kapuloita rattaisiin pistävät paha paavi ja kolmen eri valtion poliisivoimat. Kuinka jännittävää! 

Metroasemalla tiemme erkanevat ja kuljen aseman ikuisuudelta tultuvaa rullahihnaa pitkin pohtien päivääni ja Alicen jännittävää kesätyötä. Samana päivänä olen saanut uuden potentiaalisen ystävän jonka kanssa nauttia Pariisin kesästä ja muistanut taas, kuinka täydellisen epätäydellistä oma elämäni on. Nämä jos mitkä pitäisi laskea mukaan maailman ihmeisiin, sillä molempia arvostetaan liian vähän. 

No, lisätään nyt mukaan vielä juustot, ketä tässä yritetään huijata.