Syitä olla muuttamatta Pariisiin
Paratiisissa on käärme (ja rottia), jonka kielessä on monta haaraa.
Kieli. Tulin Pariisiin osaamatta ranskaa juuri yhtään, tyhmä kun olen. Naiivisti ajattelin että kyllähän sitä sitten äkkiä oppii kun kuuntelee muita ja sönkkää vähän, mutta eihän se nyt niin mene. Kun ranskalaiselle sanoo että puhut tai ymmärrät ranskaa vain vähän, tarkoittaa se, että oikeastaan ymmärrät kaiken ja ranskalainen aloittaa monologin tuntemattomasta aiheesta. Jos sanot ettet puhu tai ymmärrä juurikaan mitään, kohauttaa ranskalainen olkiaan tuhahtaen ja poistuu paikalta. Toisinaan, eli käytännössä aina, tuntuu että ainoa keino olla raivostuttamatta ranskalaista on joko puhua täydellistä ranskaa, tai puhua yhtä rikkonaista englantia kuin he itsekin puhuvat. Pahinta on puhua sujuvaa englantia, sillä siitä ranskalainen vain vetää rantapalloja sieraimiin.
Mitä ranskalaiset eivät kuitenkaan juuri ymmärrä, on se että ranskaa on vaikea oppia pelkästään kuuntelemalla ja puhumalla. ”Mutta sinun täytyy vain puhua”, ne ehdottavat muka avuliaina. Puhuisinhan minä, mutten pysty ilmaisemaan juurikaan mitään muuta kuin nimeni. Näillä taidoilla ei vielä pidetä keskustelua yllä. Ja vaikka oppisinkin small talkin alkeet, ei niillä vielä osallistuta keskusteluun lounaspöydässä tai kommentoida yhteiskunnallista tilannetta, tai edes ymmärretä mistä muut puhuvat. Meidän kieltä osaamattomien korvaan ranskalaisten nopea suhina kuulostaa lähinnä suhinalta, josta on vaikea ymmärtää yhtään mitään. Joten pardon my freaking French.
Byrokratia. Varsinkin suomalaiseen tehokkaaksi naamioituun tehottomuuteen tottuneelle byrokratian määrä on uskomaton. Tähän on vaikea sanoa omakohtaisia kokemuksia (niitä poliisin pakeilla vietettyjä tunteja lukuunottamatta tietysti), sillä kärsimättömänä ihmisenä välttelen byrokratiaa ja paperisotaa viimeiseen asti. Kuuleman mukaan kuitenkin asunnon vuokraaminen vaatii noin 0497 eri lomakkeen täyttämistä ja maksujen maksamista. Kun kollegani menetti henkilökohtaisen puhelimensa taannoin, sanottiin hänelle puhelinliikkeessä ettei uutta liittymää voi hankkia, sillä vanha kytkykauppa on ollut voimassa vasta niin vähän aikaa. Myöskään operaattorin sisällä liittymätyyppiä ei voi samaisesta syystä vaihtaa.
Koska ranskalaiset virkailijat tuntuvat olevan haluttomia pahoittelemaan tai myöntämään virheitä, tekevät he elämästäsi vaikeaa. Vanhasta asunnosta takuuvuokran saaminen takaisin vie vuosia, koska ranskalainen virkailija käy mielessään läpi erilaiset skenaariot jolla muutaman tuhannen euron maksua ei tarvitsisi maksaa entiselle vuokralaiselle. ”Mutta 4 000 euroa on niin paljon meidän toimistollemme maksettavaksi”, hän sanoo vähät välittämättä siitä, että yksityiselle henkilölle summa on myöskin melko paljon. Tilisiirrot ulkomaille onnistuvat ranskalaisessa pankissa pyytämällä pankkivirkailijalta lupaa tilisiirtoon. Saman yhtön sisällä toisessa konttorissa palvelu voikin olla taas täysin toisesta maailmasta ja tilisiirrot onnistuvat ongelmitta. Pahinta on kuitenkin se, että kaikesta tarvitaan paperiset tositteet joita sitten skannataan ja kopioidaan tarpeen vaatiessa. Kuuleman mukaan kahdessakymmenessä vuodessa byrokratiaan tottuu, mutta aina se jaksaa yllättää. Henkilökohtaisesti en luultavasti tottuisi koskaan.
Pelko. Kauneudestaan ja taianomaisuudestaan huolimatta Pariisissakin on negatiiviset puolensa, kuten jokaisessa suurkaupungissa. Taskuvarkaista varoitetaan jatkuvasti, eikä lainkaan turhaan. Jokainen täällä tapaamani ihminen on joutunut taskuvarkaan tai ryöstön uhriksi, tai vähintäänkin tuntee henkilökohtaisesti jonkun joka on. Tai sitten on tullut hakatuksi öisellä kadulla. Kun Suomessa laitapuolta kulkeva väki on lähinnä harmitonta, tulee täällä pelätä niitäkin. Pelossa ei voi, saatika kannata elää, mutta jatkuva varuillaan olo verottaa mielialaa. Toisinaan sitä haluaisi vain nauttia kaupungista eikä epäillä kaikkea ja kaikkia.
Rakkaus ja sen puute. Kesällä Pariisissa täytyy luonnollisesti kokea romanssi jos toinenkin, sillä jonkun kanssa on katseltava auringonlaskua Seinellä. Mutta todellisuudessa Pariisissa kyllä selviää ihan yksinkin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Pahinta ei suinkaan ole se, että tiedät ainoan läheisen ihmiskontaktin olevan liian lähelle metron tungoksessa painautuva ihmismassa kaikkine niine yksilöineen, joita et varsinaisesti haluaisi lähellesi. Pahinta ei myöskään ole se, että pariisilaiset osoittavat hellyyttä toisiaan kohtaan suomalaisittan turhankin avoimesti, eivätkä ranskalaiset naiset näytä pysyvän metriäkään pystyssä ilman että nojaavat mieheensä muistuttaen sinua siitä että voit edelleenkin nojata korkeintaan metron pylvääseen. Mutta pahinta on siltikin ulkopuolelta tuleva paine romanssin kehkeytymisestä. Kysymysten määrä on valtava verrattuna kysymysten määrään Suomessa. Joko olet tavannut ranskalaisen poikaystävän? Kai on jo kesäromanssi? Miten ei vieläkään voi olla miestä? Kyllä se mies löytyy vielä jos on löytyäkseen, ja jos niin käy, niin lupaan raportoida.
Ja jos ei löydy, niin aina on suklaa.