Uusi ystäväni ehdottaa illallista pienessä amerikkalaiseen tyyliin sisustetussa dinerissa kuultuaan, kuinka ikävöin Yhdysvaltoja ja entistä elämääni siellä. Keskellä Pariisin tunnetuimpia nähtävyyksiä onkin pienen pieni pala Amerikkaa, jossa ravintola hohkaa loisteputkilamppujen hehkussa. Tunnelma tuntuu keinotekoiselta, mutta on silti mukavaa olla paikassa jossa on jotain tuttua. Minihameisiin pukeutuneet amerikkalaisella aksentilla englantia ja ranskaa puhuvat tarjoilijat viipottavat ympäri ravintolaa tarjoilemassa kaikkia ja minä hengitän syvään ja yritän imeä paikan tunnelmaa.

Ystäväni myhäilee vieressä kun katseeni vaeltaa ympäri ravintolaa, ja kerron hänelle olevani onnellinen siitä että hän ehdotti kyseistä ravintolaa, sekä siitä että olen pitkästä aikaa paikassa jossa en tunne olevani muukalainen joka ei ymmärrä ja jota ei ymmärretä missään. Tuntuu mukavalta olla paikassa jossa ei koko ajan tarvitse teeskennellä että kuulun tänne ja että ymmärrän kieltä jota kaikki muut puhuvat.

“Mutta eihän kyse kohdallasi ole kielimuurista, sillä eihän sinulla ole mitään ongelmia ilmaista itseäsi englanniksi. Uskon ongelman olevan ennemminkin se, ettet todellisuudessa halua sopeutua Ranskaan ja ranskalaisuuteen”, ystäväni tokaisee ja katsoo syvälle silmiini. “Lopulta muutut osaksi täällä tekemiäsi havaintojasi ja näet ja koet vain mitä haluat nähdä ja kokea. Koska elät jo sekä suomeksi että englanniksi, tuntuu ranskalaisuuteen integroituminen sinusta liialta ponnistelulta”, hän jatkaa ja ottaa siemauksen juomastaan samalla kun tarkkailee reaktioitani.

Myöhään illalla seison ikkunani ääressä ja katselen öistä kotiseutuani. Elänkö tosiaan vain omassa päässäni? On totta etten ole nähnyt lainkaan vaivaa oppiakseni ranskaa tai käyttänyt hyväkseni jokaista mahdollisuutta verkostoitua uusien ihmisten kanssa. Koska en innolla juokse ympäri Ranskalaisia pieniä kyliä maistelemassa viinejä tai syömässä simpukoita, tarkoittaako tämä nyt etten todellisuudessa halua sopeutua ranskalaisuuteen? Ilmeistä kielikysymystä lukuunottamatta, mitä sopeutuminen ranskalaisuuteen edes tarkoittaa? En juurikaan vietä aikaa kotona vaan suuntaan usein töiden jälkeen kaupungille syömään vaihtuvassa seurassa. Tämän lisäksi teen asioita joista minä pidän; luen kirjoja ja kirjoitan paljon, juon kahvia ja kiertelen kirpputoreilla ja vietän aikaa ystävieni kanssa. Toisaalta näitä asioita teen paljon myös Helsingissä, joten ehkä elämäni ei todellisuudessa ole kovin ranskalaista. 

Eniten ystävääni, ja kaikkia muitakin kyselijöitä tuntuu turhauttavan se, etten rakasta Pariisia koko sydämestäni. Yritän selittää kaikille, että toki nautin elämästäni täällä ja pidän kaupungista paljon, mutta lopulta kyse on vain kaupungista kaupunkien joukossa, ja ilman läheisiä ihmisiä Pariisikin muistuttaa lähinnä sateista Helsinkiä. Ystäväni (itävaltalaisen tällä kertaa) kanssa istumme kahvilla eräänä iltana ja toteamme että Pariisi näyttää parhaat puolensa vain silloin kun kaupungin saa jakaa jonkun toisen kanssa. Loppupeleissä kauniisiin katuihin turtuu eikä Seinellä jossain vaiheessa enää pysähdy joka kerta ihailemaan maisemaa. Mutta oikeassa seurassa auringonlaskuun Seinellä ei kyllästy koskaan. Hymyilemme toisillemme pöydän yli, ja viimein tuntuu siltä että olen löytänyt kaupungista oikeasti hyvän ystävän jonka kanssa elää nyt sitten sitä ranskalaista elämää, joskin englanniksi. 

Mutta siltikin aion elää niinkuin haluan, vaikka se sitten tarkoittaisikin omassa pienessä kuplassa oman pääni sisällä elämistä. 

Sitä paitsi, minähän elän toisinaan oman pääni sisällä oikein mielelläni. Siellä kun maistuu kovin usein juustoilta ja patongilta.