Ryöstöä seuraavat päivät kuljen pälyillen ympärilleni kaupungilla. Epäluulo jokaista vastaantulijaa kohtaan on omiaan latistamaan tunnelman yhdessä ankean sään kanssa. Paikalliset kertovat rikkonaisella englannillaan, ettei yhtä huonoa toukokuuta ole ollut miesmuistiin. Tarkemmin sanottuna useisiin vuosikymmeniin, ja samaan hengenvetoon he toteavat sään jatkuvan samanlaisena vielä viikkoja. ”Mutta sinähän olet suomalaisena tottunut huonoon säähän,” he sanovat ja hymyilevät vinosti. Niin olenkin, myhäilen surumielisenä ja kaipaan kaikkia Helsingissä odottavia villapaitojani. 

Yhtenä tällaisena harmaana ja suomalaisena syksyisenä päivänä olen töiden jälkeen vaeltanut keskustassa päämäärättömästi etsien lämpimiä vaatteita. Matkalla kotiin suomalainen ystäväni soittaa ja kysyy lasilliselle. Kuinka mukavalta tuntuukin taas pajattaa menemään suomeksi! Muutaman käännöksen ja kiroilun jälkeen pääsemme baariin, joka osoittautuu pian homobaariksi. Mainiota! Viereemme istuu kaksi miestä jotka osoittautuvat molemmat italialaisiksi muotisuunnittelijoiksi. Viereeni istuva Valentino puhuu englantia hurmaavalla italialaisella aksentillaan, ja keskustelemme Pariisista sekä ranskalaisesta muodista, olenhan kutakuinkin alan asiantuntija. Keskustelu poukkoilee kaikilla mahdollisilla kielillä, ja miesten poistuessa he suutelevat meitä molempia käsille ja kävelevät Pariisin alati synkkenevään iltaan. Suomessa vastaava tilanne olisi ollut limainen ja vaatinut puhelinnumeron kirjoittamista servetille, mutta täällä kaikki on tyylikästä. 

Illasta rohkaistuneena tapaan seuraavana päivänä CouchSurfingissa tapaamani ranskalaisen Marien. Marie on ehdottanut voivansa auttaa onnettoman ranskani kanssa, mutta ranskan opettaminen tai opettelu tuntuu kohtuuttomalta perjantai-iltana, joten päädymme illalliselle Pariisin pohjoispuolelle intialaiseen ravintolaan. Kerron Marielle puhuvani ranskaa olemattoman vähän, mutta ymmärtäväni sitäkin enemmän. Marie tulkitsee tämän niin, että voi huolettomasti mutista menemään ranskaksi, enkä kehtaa korjata että oikeasti ymmärrän lähinnä sanoja jotka ovat kutakuinkin samoja englanniksi tai espanjaksi. Keskustelu virtaa ja puhumme yhteisestä rakkaudestamme, Montrealista. Mitä pidemmälle ilta menee ja mitä vähemmän mainiota kanacurryä lautasellani on, sitä enemmän Marie puhuu ranskaa ja näyttää unohtaneen englannin tyystin. Metromatkalla kotiin pois pimeältä ja pelottavalta alueelta keskustelu onkin suurimmaksi osaksi ranskaa, ja minä nyökyttelen vieressä ja hymyilen kauniisti. 

Lauantaina aamulla herään pirteänä ja pakotan itseni läheiseen puistoon lenkille. Kierrokset puiston ympäri ovat täyttä kidutusta kuhertelevien pariskuntien keskellä, mutta eväsretkille otollisten paikkojen katsastus motivoi. Kämppikseni nauraa urheilulleni, kuten jokainen muukin jolle urheilusta kerron. Ilmeisesti en vaikuta kovin urheilulliselta vaan enemmänkin tytöltä, joka viihtyy kirjapinojen keskellä. Ei olekaan mikään ihme, että iltapäivällä suuntaan kaupungin toiseen kirjakauppaan, joka keskittyy englanniksi olevien kirjojen myyntiin. The Abbey Bookstore sijaitsee juuri Seinen eteläpuolella ja on juuri sellainen kuin kunnon kirjakaupan pitääkin olla. Hyllyt notkuvat uusien ja vanhojen kirjojen painosta, eikä kirjojen sijoittelussa ole mitään logiikkaa. Haalistuneet viitat osoittavat eri genrejen sijainnin, mutta genrerajoja ylitetään ilman omantunnontuskia. Kapeille käytäville on pinottu kirjoja kuten Shakespeare & Companyssa viikko sitten, mutta turisteista ei näy jälkeäkään. Jokaisessa kulmassa käydään keskustelua kirjallisuudesta joko ranskaksi. Aikani vaellettuani poimin hyllystä kaksi kirjaa, ja viereinen mies aloittaa kanssani keskustelun löytämistäni kirjoista. Mies esittelee itsensä Brunoksi ja keskustelemme pitkästi Suomesta, jonka historiasta ja kulttuurista Bruno näyttää tietävän rutkasti enemmän kuin minä. Keskustelu siirtyy ranskan koulujärjestelmään ja siihen kuinka ranskalaiset eivät osaa englantia, kun keskusteluun liittyy kauan sitten Yhdysvalloista Pariisiin muuttanut vanhempi herrasmies. Mies poistuu pian, ja hänen paikkansa ottaa nuorehko tyttö, jonka kanssa keskustelemme Floridasta pitkään. Uusien hämmentävien tuttavuuksien kanssa on vierähtänyt tunti, kun kärrään lopulta kaksi löytämääni kirjaa kassalle. Rakastettavalla kanadalaisella aksentilla puhuva kaupan omistaja kärrää minulle mukaan myös kupillisen kahvia. Kahvimuki toisessa kädessä ja ostamani kirjat toisessa kädessä poistun aurinkoiselle kadulle ja vaeltelen päämäärättömästi Seineä pitkin. Auringossa Pariisi tuntuu taas toiveikkaalta, ja hyytävä toukokuu tuntuu vain entiseltä muistolta. Hetken ajan Pariisi tuntuu ihan oikealta kodilta ja hymyilen niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Hymy näyttää olleen yllättävän leveä, sillä turistit pysäyttävät minut ja kysyvät tietä eri nähtävyyksiin. Seinen varrella kevään tulvien myötä noussut vesi tulvii kävelytasanteen alimmille portaille asti, ja pyörällä uhkarohkeasti vedessä polkeva mies ottaa tukea joen seinämästä. 

Sitten kämppikseni soittaa ja ilmoittaa jääneensä lukkojen taakse asuntoomme sisään. Louvren kohdalla sukellan sisään metroon ja kohti kotia jotta voisin pelastaa neidon pulasta. Arjen ongelmat ne ovat täälläkin. 

Matkalla poikkean kuitenkin pikaisesti lähikaupassa ostamassa juustoa ja keksejä; ne kun ratkaisevat usein ongelman kuin ongelman.