Pelon ja rakkauden tasapaino

Useamman lämpimän ja aurinkoisen päivän jälkeen Pariisi muuttuu kuuman kosteaksi ja painostavaksi. Pilvet kerääntyvät taivaalle ja ohikulkijoiden otsien rypyt syvenevät samalla kun ajatus kesästä lipuu yhä kauemmaksi. Mutta sää ei ole ainoa, joka osoittaa mieltään.

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, kun kesäkuun viikonlopun aluksi junat ovat lakossa. Puoli kaupunkia tuntuu pysähtuneen maan raideliikenteen ajaessa vain osan päivän vuoroista, ja etelästä saapuvan ystävänikin juna on useamman tunnin myöhässä. Ranskalaista ei kuitenkaan näytä ahistavan niinkään sään jatkuva heikkeneminen tai aikataulujen venyminen lakon vuoksi, vaan ennemminkin epätietoisuus junien saapumisesta.

Kaupungin juna-asemalla tunnelma on kuin maailmanloppua odottaessa. Vaalean muovisen katon läpi ohuet auringonsäteet pääsevät läpi vain heikosti, ja hämärässä valossa tuntuu myöhäiseltä illalta, vaikka todellisuudessa ilta on vasta nuori. Aseman kattokin näyttää alistuneen potentiaaliselle maailmanlopulle ja vettä tippuu katon läpi useasta kohdasta. Työntekijät kiikuttavat paikalle kirkuvan oransseja varoituskolmioita ja vesiastioita laiskasti – kohtahan maailma loppuu joka tapauksessa, joten miksi turhaan kiirehtiä. Jopa junien saapumisista kertovat kuulutukset kaikuvat aseman kaiuttimista lohduttomasti samalla kun penkeillä istuva väki tuijottaa vaitonaisina tyhjyyteen ja välttelevät katsekontaktia niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa.

Loputtomalta kestäneen ajan jälkeen pelastus saapuu kun ystäväni juna lähestyy laituria ja poistumme pian tämän jälkeen metrolla kotiin syömään juustoja ja puhumaan omista elämistämme ja vähän muidenkin.

Seuraavana iltana istumme viileän leppoisassa tuulenvireessä ja puhumme valinnoista elämässä. Puhumme pitkään siitä, kuinka harvoin oikeasti tiedämme mitään ihmisten perimmäisistä motiiveista, saati sitten edes omista valintojamme ohjaavista tekijöistä. “Mutta loppupelissä valintoja ohjaa kaksi tunnetta; pelko ja rakkaus”, ystäväni toteaa ja katsoo mietteliäänä ravintolan ikkunasta ulos. Ja niinhän se on, pelkään maailmassa monia asioita, mutta rakkauteni näitä samoja asioita kohtaan toisinaan voittaa pelon ja ennakkoluulot ja toisinaan taas ei. Vaikka pidänkin ihmisistä, toisinaan on helpompaa uppoutua johonkin muuhun kuin kohdata uusien ihmisten tapaamiseen ja hyväksyntään liittyvät omat pelkotilansa. Varsinkin täällä, missä ketään ei luontevasti tapaa, ja ranskattomuuteni tekee entistä aremmaksi, on toisinaan vaivattomampaa vain vältellä todellisuutta. 

Mutta entä sitten pelon rakkaus ja rakkauden pelko, ajattelen vielä pääni sisällä, ja muistan ne kerrat kun olen kävellyt pelon ja rakkauden välisellä nuoralla korkealla, korkealla ilmassa, ja toivonut että tuulenpuuska heilauttaa suuntaan tai toiseen jotta välttyisin tekemästä valintoja. Mutta ehkä siinäkin on kyse pelosta valintoja kohtaan, ja ennenkaikkea siitä etten rakastakaisikaan tekemiäni valintoja ja niiden seurauksia. 

Jatkossa aion pelätä vähän vähemmän ja valita leivokset vähän useammin. Niitä kun ei voi olla rakastamatta.