Verensokeri vuoristoradalla

Sunnuntaina iltapäivällä pakkaan laukun pitkäksi venyneen aamun päätteksi ja suuntaan pohjoiseen. Kaupungin keskustan laitamilla, jota Periferiaksi myös kutsutaan, sijaitsee kaupungin suurin ja usean korttelin alueelle levittäytyvä kirpputori. Alueen läheisyyden aistii, ja kun metrotunnelista nousee auringonpaisteeseen, tuntuu kuin olisi puolen tunnin metromatkan sijaan matkannut muutaman tunnin Euroopan eteläisimmille rannikoille. Kaikkien ihonväri on muutaman asteen Marain ja Montparnassen taiteilijakortteleita tummempi, ja väärennetyt tuotteet näkee ja haistaa jo kaukaa. Kadut valtaavien kaupustelijoiden määrän lisääntymisestä voi päätellä myös jotain muuta; turistit ovat täällä. 

Clignacourtin valtava kirpputori onkin todellisuudessa valtavat markkinat joilla arvokkaat 1900-luvun alkupuolen antiikkiesineet ja tämän päivän kirkkaat väärennetyt ja muovilta haisevat laukut ovat sulassa sovussa. Väenpaljous ahdistaa ja raikkaasta kevätilmasta huolimatta henkeä on vaikea vetää tungoksen keskellä. Mihinkään ei tee mieli tarttua, ja kiireiseltä näyttäen porhallan telttojen välissä väljemmiltä näyttäville sivukaduille, joilta todelliset aarteet löytyvät. 

Vanhat varastohallit pursuavat viime vuosituhannelta peräisin olevia aarteita. Jos nyt muuttaisin täällä uuteen asuntoon, sisustaisin koko pienen kotini täältä ostetuilla vanhoilla tavaroilla. Valitettavan moni näistä tosin näyttää kaipaavan massiivista restaurointia, joten luultavasti ne jäisivät nurkkiin pölyttymään ja odottamaan jotain joka antaisi niille uuden elämän. Mutta kuka voisi vastustaa valtavaa divaania Marie Antoinetten ajalta, vaikka divaanin pohja onkin rikki ja luultavasti täynnä kirppuja. Kyllästyneet ranskalaiset asettelevat transvestiitilta näyttävälle mallinukelle vaatteita, ja tunnen oloni kotoisammaksi Pariisissa kuin hetkeen. Viimeisen tunnin aikana olen kuullut englantia enemmän kuin viimeisten kahden viikon aikana yhteensä, ja turisteja tai ei, tuntuu hyvältä olla joukossa, jossa tulen ymmärretyksi. 

Hyvän tuuleni keskellä kännykkä piippaa ja näyttää viestin couchsurferilta joka olisi halunnut tavata edellisenä päivänä. Olin perunut tapaamisen muuhun, joskin olemattomaan, ohjelmaan vedoten, koska tapaaminen ei varsinaisesti kiinnostanut. Nyt mies, tai poika kai se on vielä, lähettää kiukkuisen viestin jossa toteaa etten arvosta hänen tarjoutumistaan esitellä kaupunkia ja harjoitella englantia kanssani. Tekee mieli huomauttaa argumenttien vedenpitämättömyydestä kielioppivirheiden vuoksi, mutta lopulta kirjoitan kohteliaan pahoitteluviestin vedoten kiireisiin ja saamattomuuteen. Vaikka kyseessä on harmiton henkilö jota tuskin tulen koskaan tapaamaan, on tunnelma laskenut pakkasen puolelle ja maailma tuntuu pahalta paikalta. 

Lohdutukseksi koitan syödä sokeria pursuilevan crepen, suomeksi siis letun. Sokeri ratisee hampaiden välissä mukavasti, mutta maistuu vain haalistuneilta punaisilta muovituoleilta ja pakokaasulta. Ei toimi sitten yhtään. Yritän piristyä myös ottamalla metron suosikkinähtävyyteeni Pariisissa; Pompidou Centeriin. Yleensä ulkopuolella olevat värikkäät putket ja edessä olevan aukion eloisa hälinä yhdistettynä mahtavaan kirjakauppaan on omiaan piristämään, mutta tänään vain ahdistaa. Ihmisiä on liikaa ja henki on salpautua tungoksen keskellä vaikka kuoriudunkin takista ja huivista. Onko tämä nyt se kulttuurishokki? Se, kun sanotaan että kaksi viikkoa saapumisen jälkeen uusi ympäristö iskee vasten kasvoja ja kaikki mikä tuntui ihanan eksoottiselta onkin vain raivostuttavan byrokraattista ja erilaista? Tekee mieli painella kotiin, laittaa villasukat jalkaan ja keittää teetä ja heittää vesilintua ajatuksella siitä että ”kesällä Pariisissa pitää nähdä ja kokea.” Miksi pitää väkisin riekkua kaupungilla, verkostoitua ja kokea kaikki jos ei halua? Viikon jälkeen sitä on väsynyt ja tekee mieli vain olla eikä tsempata koko ajan. 

Uupuneena istun Pompidou Centerin vieressä olevan suihkulähteen reunalle ja uusi ystäväni Philippe laittaa viestin. Philippe otti yhteyttä paria päivää aikaisemmin ja ehdotti tapaamista. Philippe on ranskalainen, ja rakastaa Suomea palavasti ja puolet keskusteluistamme liittyy Muumeihin tai siihen kuinka Philippe ystävineen käyttää Mariskooleja tuhkakuppeina. Miten tästä ranskalaisesta voisi olla pitämättä? Nyt Philippe kutsuu lasillisille taka-ajatuksenaan se, että hän saa minut kääntämään suunnittelemiensa nettisivujen tekstit suomeksi. Pakkohan tähän on suostua. Philippessä on jotain tuttua ja turvallista, eikä siksi miehen viesteille ei voi muuta kuin hymyillä ja suostua niihin.

Matkalla poikkean Shakespeare & Companyssa, joka on nopeasti noussut lempikirjakaupakseni Pariisissa. Pienen talon pihalle on kokoontunut joukko ihmisiä, ja betoniaidan päälle kiipeämällä näkee, että kyseessä on steppaajien ryhmä. Tunnelma on katossa ja aiempi uupunut mielialani tuntuu kaukaiselta. Kaksi vanhan liiton muusikkoa ilmaantuu paikalle ja he ehdottavat yhteismusisointia tunnetun kappaleen muodossa. Laatikkorumpua soittanut nuori mies kertoo häpeillen ryhmän vain soittavan ja tanssivan jotain, koreografiaa tai kappaleita ei ole. Vanhan liiton muusikot huokaisevat helpotuksesta ja kertovat etteivät oikeasti osaakaan juuri muuta kuin vapaata musisointia. Hymyillen poistun paikalta tapaamaan Philippen baarin edesssä.

Baarissa jutustelemme ja Philippe hymyilee veitikkamaisesti. Tuulenpuuskan yllättäessä paperit lentelevät pöydältä mikä mihinkin suuntaan ja juoksemme niiden perässä kuin lapset syksyisten lehtien alla. Oluen äärellä Philippe kysyy, tunnenko suomalaisen yhtyeen nimeltä Scandinavian Music Group. No totta maar tunnen, kerron Philippelle, ja ilahtuneena hän kertoo metsästäneensä yhtyeen viimeisintä albumia lp:nä koko viimeisimmän Suomen-matkansa ajan. Myöhemmin hän kertoo matkustaneensa kuukaudeksi Japaniin elokuvan innoittamana. Sen kummemmin mitään ajattelematta kysyn: ”Was it Lost in Translation?” Philippe katsoo silmiin ja hymyilee hämmästyneenä kun kerron elokuvan olevan yksi kaikkien aikojen lempielokuvistani. Välillä maailma on niin pieni. 

Kävellessäni metrolle tajuan viimein, miksi Philippe on tuntunut koko ajan tutulta. Philippen kasvonpiirteet muistuttavat minua huomattavasti suhteellisen läheisestä pikkuserkustani, ja ajatus turkulaistuneesta pikkuserkustani Pariisissa hymyilyttää suunnattomasti. Välillä maailma on tosiaankin pieni ja maistuu mangojäätelöltä.