Saanko olla vain minä?

Moikka kaikki!

 

Päätin täänään 26.6 alkaa kirjottamaan omaa mieltä tyhjäksi.

Muutin Helsinkiin erittäin toiveikkaana noin 5-6 vuotta sitten. Olin erittäin innoissani, että pääsisin tutustumaan uusiin ihmisiin ja toteuttamaan unelmiani, niin kuin moni muukin tuossa iässä oli. Ehdin käymään kuukauden Helsingissä ylä-astetta ennen kuin valmistuin. Ehdin tutustumaan ihan kivoihin ihmisiin joista ei tullutkaan minun ystäviä. Heidän elämäntyylikin oli oikein helsinkiläinen, mikä minulla landelaisella ei ehkä ollut ihan samanlainen kuin heillä.  

Pääsin kouluukin johon hain, joten elämä hymyili ihan kivasti. Koulu kääntyi olemaan turhin kolme vuotta johon olen kuluttanut aikaani, koska ammattiani opiskeltiin vasta vikana vuonna. Ehdin tuon kolmen vuoden aikana menettämään vanhoja hyviä ystäviäni ja enkä saanut tilalle uusia. Onnistuin saamaan kyllä hotellista työpaikan ekana vuonna kun opiskelin ja olin siihen aikaan erittäin onnellinen. Siitä tuli suurin pirtein elämäni siihen aikaan. Työkaverini oli siihen aikaan erittäin ihania ja ikävöin heitäkin erittäin kovasti, vaikka en ole missään yhteydessä heidän kanssaan enään. Toisena opiskelu vuotena työmäärä ei enään riittänyt minulle ja rupesin etsimään samalla töitä. Hotellissa tilanne rupesi muuttumaan ja uusia ihmisiä, pomoja tuli. Löysin samoihin aikoihin uuden työpaikan joten olin erittäin innoissani, koska sain ihan tietyn työmäärän töitä joka kuukausi. Ei kuitenkaan vakinainen työ. En jättänyt mitään vakinaisia hyvästejä entiseen työpaikkaani vaan yllättävästi vaihdoin toiseen paikkaan.

Kuulostaa ehkä dramaattiselta, mutta elämäni huonoin päätös mitä olen ehkä tähän mennessä tehnyt. Tietysti olen kiitollinen, että sain työpaikkan ja laskut saan maksettua.

Olin siis päätynyt pikaruokaravintolaan töihin. Olin ollut hetken ihan ilomielin töissä siellä kunnes omat koti tilanteet muuttui ja stressi rupesi kasvamaan. Kirjoitin ensimmäisen vuokrasopimukseni syntymäpäivänä kun täytin 18 vuotta ihanan poikaystäväni kanssa. Äitini halusi muuttaa takaisin landelle ja hyvät hänelle. Hän pääsi jatkamaan elämää sinne mistä hänet pakotin pois ja näkemään lapsenlapsiansakin.

Tein tuohon aikaan yötä päivää töitä ja mielenikin alkoi kyllästymään ihmisten julmuuteen. Rakastan asiakaspalvelu työtä mutta en ikinä ajatellut, että ihmiset voi olla noin ilkeitä, julmia ja kylmiä. En edes tiedä kuinka monesti olen nähnyt työkaverini pidättelemässä itkua ja jotkut ovat alkaneet itkemään ja joutuneet menemään sivuun sen takia. Tietysti on niitä ihania kivojakin asiakkaita, mutta erittäin harvoin tulee vastaan. Koin usein ilta/yö vuoroissa oloni todella ahdistavaksi ja oloni ei ollut turvallinen. Kun menin kotiin neljän aikaa yöllä Helsingin keskustasta, niin pelotti ihan sairaasti. Pelkäsin milloin joku hullu hyökkäisi kimppuun ja joudunko olemaan koko yön keskustassa jos myöhästyn bussistani.

Olin ollut noin puolisen vuotta töissä kyseissä paikassa ja aloin olemaan niin väsynyt henkisesti ja kroppakaan ei enään jaksanut toimia. Aloin olemaan aina töissä ja unohdin kokonaan oman henkilökohtaisen elämän. Minun harvat ystävät, jotka minulla on täällä, olivat pyytäneet minua tekemään monestikin asioita heidän kanssaan ja kieltäydyin melkein joka kerta. En osannut tehdä aikaa heille kenen minun olisi kuulunut tehdä. Aloin unohtelemaan asioita väsymykseni takia. Olin ihan loppuun ajettu. En jaksanut enään millään, mutta oli jatkettava, että laskut saisin maksettua. Olin kipeänä useasti töissä ja silti vain jatkoin, jaksoin tai en. En jaksanut enään tehdä ruokaakaan ja laihdun monta kiloa tämän takia. Vointini oli erittäin surkea ja silti söin vain ainoastaan sokeria. Se sai hiukan avaamaan silmiäni.

Olin melkein vuoden töissä ja olin niin kyllästynyt kaikkiin niin tyhmiinkin sääntöihin joista ei ollut mitään hyötyä. Silloinen esimies ehdotti, että minusta voisi tulla erinomainen vuoropäälikkö ja hiukan mietittyäni hain paikkaa. Halusin jotain uuttaa intoa itseeni. Sain paikan ja olin silloin ihan hyvin fiiliksellä eteenpäin. Koulutukseni ei ollut mikään hirmu hyvä ja silloin opeteltiin kun kerettiin. Jotenkin olen selvinnyt työpäivistäni vaikka en koe olevani tarpeeksi. Olen vielä enemmän väsyneempi ja elämä ei hymyile minulle niin ihanasti kuin haluaisin. Olen yrittänyt urheilla työn ohella ja syödä hyvin. Mutta jos töissä on kiirepäivä, en ehdi syömään, joka minun mielestä on väärin. Olit esimies tai et mutta ruokailu pitäisi saada pitää. Tällä hetkellä olen yrittänyt keskittyä positiivisiin asioihin, mutta koen ihmisenä olevani niin loppuun palanut ja pettynyt elämään, että en jaksaisi enään. Jos te ihmiset vain tietäisitte minkälaista on olla huonoissa töissä, johon kukaan ei haluaisi päätyä. En jaksaisi tehdä kolmen ihmisen työtä joka ikinen päivä kun olen töissä. Minulla ei saa ikinä olla huonoa päivää ja virheitäkään ei saisi tehdä. Ainoa asia mikä saa minut jatkamaan ovat poikaystäväni ja muutamat ystäväni jotka tsemppaa tarvittaessa vaikka en aina pidäkään teihin yhteyttä. Yritän tällä hetkellä edes jotenkin muuttaa elämääni ja yritän saada edes terveellisen kropan jos en mieltäni pysty enään pelastamaan.

Haluaisin vain, että tämä avaisi hiukan silmiänne ja käyttäytyisitte kuin ihmiset myöskin yöllä kun tullette baarista syömään.(Eikä mielellään sammaltamista)

Kuinka epäterveellistä tämä työ on ja silti ihmiset joutuvat sitä tekemään.

En toivoisi kenellekään tällaista nuoruuttaa mutta laskut on maksettava ja elämä pyörii eteenpäin.

Vaikka itse olen työpaikkani valinnut niin silti ei mikään työpaikka kuuluisi tuhota ihmisen elämää, Niin kuin se tällä hetkellä on minun.

Ja toivon, että pääsen joskus parempaan arkeen ja pystyisin tekemään jotain hyödyllistä maailmalle.

Toivottavasti edes jonkun silmät aukesi tähän eikä kohtele meitä kuin roskaa.

Haluaisin olla vain minä.

Kommentit (4)
  1. Tsemppiä!

    Minä suosittelen samaa kuin edellinenkin eli uutta työtä tai opiskelemaan jotain muuta! 🙂

    1. Kiitos tsemppaamisesta ja toivottavasti joku päivä työhaussa nappaa! 

      Aurinkoista päivää sinulle(:

  2. eienääniinväsynyt
    26.6.2016, 18:44

    Kuulostaa niin tutulta. Tein kokopäivätöitä sosiaali- ja terveyspalvelualalla noin 4 vuotta. Siinä ajassa pää ja kroppa hajosivat ihan totaalisesti. Laiminlöin ystävyyssuhteitani, koska en vain yksinkertaisesti jaksanut vapaa-ajalla mennä tapaamaan kavereitani. Jäin todella yksin. Työ oli kiireistä, vastuullista ja fyysisesti raskasta ja työajat olivat epäsäännölliset. Työpäivän aikana ei yleensä voinut syödä kunnon ruokaa. Vettä ei voinut juoda riittävästi, koska ikinä ei tiennyt milloin pääsee seuraavan kerran vessaan. Palkka oli surkea, niin alhainen kuin tesin mukaan saa maksaa. Monet asiakkaat olivat ilkeitä, kohtelivat minua aivan kuin en olisi ihminen ollenkaan.
    Minun pelastukseni oli, kun pääsin opiskelemaan uutta alaa. Teen edelleen sosiaali- ja terveyspalvelualan töitä keikkatyöntekijänä. Tämä keikkatyö on minulle ihan ok, koska nyt voin myös keskittyä huolehtimaan itsestäni. Koko elämää, kroppaa ja mielenterveyttä ei enää tarvitse uhrata työlle. Nyt on myös aikaa ja jaksamista kavereille. Sos.terv.ala ei ole ollenkaan minua varten. Kunnioitan heitä, jotka jaksavat siellä työskennellä vuodesta toiseen!
    Sinua kehottaisin katselemaan muita työpaikkoja tai opiskelupaikkaa. Tuolla työkokemuksella voisi aueta ovi johonkin toiseen, parempaan työpaikkaan.
    Tsemppiä!

    1. Ei hitsi kuin ihanaa, että joku muukin on kokenut samaa koska ei kenenkään kuuluisi joutua kokemaan tälläistä. Ja vielä parempi on kuulla, että oot päässy pois tästä elämäntyylistä. 

      Toivottavasti minulle käy samanlainen tuuri kuin sinulle 😀

      On kyllä niin ihana kuulla, että muutkin ihmiset ovat olleet samassa tilanteessa, koska se auttaa minuakin vielä toivomaan sitä aurinkoista päivää. 

      Kiitos paljon kommentistasi, tuntuu hiukan paremmalta tietää, että en ole yksin ja toivottavasti elämä hymyilee sinulle.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *