Viikot, jolloin sängystä ja sohvasta tuli koti. Ja musta raskaushaamu. Tiedättekö sellainen joka ei selviydy suihkuun tai ajattele hiusten harjaamista? Mä en usko että moni tietää, en itsekään tiennyt että semmoiseksi voi tulla. Niitä ei näytetä elokuvissa, eikä yksikään mun raskautta seuraavista Appeista puhelimessa kertonut että ”tällä viikolla saatat tuntea huonoa omaatuntoa kun et ole poistunut kertaakaan takapihaa pidemmälle”. Elokuvissa oksennetaan kerran aamuisin ja tunnetaan pientä yökötystä ja suurta nälkää. Itse tunsin kokoaikaista pahoinvointia ja oksensin iltapäivästä yöhön, lähinnä iltapainotteisesti. Ja joku kumma ääni omassa päässä huusi silti että olen LAISKA. Tälläinen suht tekevä ja ahkera ihminen, jonka elämänohjeena on ollut pidemmän aikaa hyvän ystävän lausahdus ”pitää pysyä pirtsakkana”, ei välttämättä suostu käsittämään että mikä hitto mua vaivaa. Todellisuudessa raskaushormonit kohoavat ihan järkyttävää tahtia alkuraskauden ensimmäiset 12 viikkoa, josta ne lähtevät laskuun. Tuijotin hCG (raskaushormoni) -taulukkoa kuin raamattua ja vain siksi uskoin, että musta oikeasti saa tuntua tältä.

Oireita nyt oli kaikenlaisia:

– Pelko siitä etten olekaan raskaana. Voi kuulostaa tyhmältä mutta itkin tätä kolme päivää ja tiedän etten ole ainoa tästä kärsinyt.

– Jatkuva pahoinvointi ja oksentaminen.

– Ruokahaluttomuus. Elin omenamehulla, hedelmillä ja mehujäillä. Kun tarvitsin suolaa, söin muutaman sipsin.

– Selkäkipu istumisesta/ makaamisesta/ urheilemattomuudesta.

(raskaushaamunkin oli pakko välillä ulkoiluttaa koiria ja se teki hyvää)

Mä sukelsin siitä onnesta itkevästä raskaushihhulista semmoiseen oikeasti alavireiseen kuplaan, jossa näki aika pitkälti vain loppumattoman huonon olon ja hmmm… semisti sisällöttömän elämän. Kun ei ole pakko lähteä mihinkään, niin sitä ei myöskään lähtenyt. Arastin lähteä kylään kavereille, sillä riskinä oli hallitsematon oksennuskohtaus. Tiesin että he olisivat ymmärtäneet, mutta oma olo oli mukavampi ja turvallisempi kotona. Todella pitkään aikaan (ja nyt puhutaan yli kuukaudesta), en nähnyt muita ihmisiä kuin mieheni. Tai näin, kaupassa ja satunnaisesti naapureita. Sekä sairaanhoitajani ja lääkärin. Tässä vaiheessa jokainen viesti ja puhelu ystäviltä ja perheeltä oli super tärkeä! Ne oli ainoita kontakteja että normaaliakin elämää vielä on. Ja siis voisin kirjoittaa neljä metriä hehkutusta siitä miten upeasti mun mies oli tukena. Koska oli. 

Jo heti plusstestin tehtyäni löysin Facebookin kautta ihanan ryhmän muita naisia, joiden kanssa meitä yhdistää vain se, että kaikilla on laskettu aika heinäkuun 2017 aikana. Tämä ryhmä on oikeasti auttanut hajoamisen hetkillä, ilon hetkillä ja niillä noloilla (”siis mitä, onko tää normaalia?”). Se ryhmä on ollut tärkeää vertaistukea, koska sitä olen todellakin tarvinnut. Muita ihmisiä ketkä käy samaa ihan just nyt, ketkä elää yhtä pöllyissä kuin itsekin. Heitä, jotka iloitsee yhtä paljon kuullessaan vauvan sykkeet ja jaksaa hehkuttaa jokaista ultrakuvaa. Sinne kun joku kirjoittaa pelkojaan, kukaan ei sano että huoleen ei ole aihetta, vaan 30 naista sanoo pelkäävänsä samaa ja 10 kokeneensa sen joskus. Se ryhmä on sitä realismia ja raskauskuplaa yhdistettynä. 

Plussia tai hyviä asioita tässä ajanjaksossa ei oikeasti kovin montaa ollut. Sanoinkin miehelle monesti että kun viedään ilot elämästä (urheilu, ruoka, sosiaaliset suhteet) ja kuorrutetaan päivät oksennuksella ja etovalla ololla, ei se hirveän onnelliseksi tee kai ketään. Vielä kun ilo raskaudesta vaihtui peloksi ja epäuskoksi, oli hieno sekamelska päässä valmis. Musta näistä on tärkeä puhua ja kertoa omia kokemuksia, koska se ei vaikuta (tai ainakaan itselläni ei vaikuttanut) ajatuksiin vauvasta tai raskaudesta. Ja faktahan on se, että itsessään maahanmuutto on iso henkinen muutos, raskaudesta puhumattakaan. Ja hei, vielä töiden lopettaminen! Musta tuli siis viikossa työtön raskaanaoleva maahanmuuttaja. Lol 😀 Sen ymmärrettyäni mulle iski päälle semmoinen kind of säälittävä ”perkele”-asenne, joka kuului huutoyrjönä vessasta ja näkyi poskilla paineesta katkenneina verisuonina.

Tämä ajanjakso helpottui päivänä, kun astelin Birth Choice -klinikalle. Ennen sitä itkin autossa pelosta vartin. Ja jottei lopeteta postausta negatiivisesti niin kerron jo nyt, että käynnin jälkeen itkin autossa onnellisempana kuin ikinä aiemmin.