Paperisista valaisimista ja kellastuneista hyllyistä

No niin, vanhapiikablogin ensimmäinen aihepiiri koskee luonnollisesti kotia ja sisustusta, koska piiathat pitävät tunnetusti pesänsä kauniina ja siistinä. (Ja tässä ei sitten ollut mitään asiattomaksi ilmoitettavaa). Mutta koska olen haaveileva piika, en luonnollisestikaan osaa käytännössä toteuttaa tätä siisteyden ja kauneuden hyvettä. Tämä piika saattaa myös joskus syyttää sen luona asuvaa renkiä isäntää taloutensa sotkuisesta ilmeestä. 

Mutta nyt asiaan. Pohdin tässä itsekseni yksi päivä, kuinka sisustusmaku on selkeästi periytyvää. Sen, kuten kaikkien muiden periytyvien ominaisuuksien, huomaa iskeytyvän päälle juuri, kun alkaa lähentyä kolmeakymmentä. (Olenkohan nyt tarpeeksi korostanut täyttäväni kohta 30.) Minulla on ollut viha-rakkaus-suhde äidiltäni perittyyn Lundian hyllystöön koko ikäni. Äitini hankki sen aikoinaan omaan sinkkukotiinsa, josta se sittemmin siirtyi minun huoneeseen, ja vielä sitäkin myöhemmin se muutti kanssani pois lapsuudenkodistani. Täällä se nököttää kanssani edelleen, kellastuneena mutta hyvin palvelleena. Koska sen tunnearvo on noussut huippuunsa, en raaski luopua siitä. En, vaikka se joka toinen päivä näyttää silmääni susirumalta. Kateellisena ihastelen alla olevaa kuvaa, jossa Hunajaista-blogin Riikka on saanut Lundian loistoonsa. 

Toinen periytyvä sisustuspinttymäni on riisipaperivalaisimet. Sanomattakin on selvää, että inhosin noita 80-luvun pölynkerääjiä aiemmin koko sielustani. Mutta niin vain valaisin seurasi minua tahtomattanikin. Kun opiskelijalla ei ollut varaa kummoisimpiin kristallikruunuihin, niin riisipaperia kattoon vaan. Ja vaikka tässä jo nyt olisi varaa siirtyä paperikaudelta vähintään alumiinikaudelle, en vaihtaisi pölynkerääjiäni toistaiseksi mihinkään muuhun. Oi, mutta tuunata niitä voisi esimerkiksi Susanna Vennon tapaan.