Meille tulee vauva. <3 10. viikko alkaa tänään.
Olen halunnut vauvaa jo viimeiset kaksi vuotta, mutta mieheni on selvästi tuonut esiin, ettei ole ollut vielä valmis. Ymmärrettävää, sillä hän on kuusi vuotta itseäni nuorempi. Itse halusin panostaa urheiluun ja alunperin suunnittelimme perhettä vasta seuraavien MM-kisojen jälkeen vuodelle 2018. Vuosi sitten hankimme pienen koiramme Myyn lievittämään vauvakuumettani. Hetkellisesti se helpotti. Kunnes Myy kasvoi aikuiseksi ja vauvahaaveet alkoivat todella nousta pintaan. Menimme elokuussa naimisiin ja päätimme, että voimme alkaa yrittämään perheenlisäystä. Päätin lopettaa urheilun ja panostaa omaan hyvinvontiin ja palautumiseen. Olin melkein varma, että joudumme yrittämään vaikka kuinka kauan, sillä viimeiset kaksi vuotta olen ollut fyysisesti ja henkisesti kovien paineiden alla. Jostain syystä kuvittelin, että kehoni vaatisi pitkän palautumisajan. Tein vielä viimeisen pelireissun Kanadaan elo-syyskuun vaihteessa ja siellä lopullinen lopettamispäätös syntyi. Enpä vielä tiennyt, että matkalla mukana oli pikkuruisen pieni salamatkustaja. Turnausmatkan innoittaman minusta tehtiin lehtijuttu kotiseutuni sanomalehteen ja en tiennyt haastattelua antaessanikaan olevani raskaana.
Vedin maajoukkuehakemukseni pois ja ilmoitin joukkueelleni lopettamispäätöksestäni. Yksi rankimmista päätöksistä, mitä olen koskaan tehnyt. Kuusi vuotta olen tähdännyt maajoukkueeseen ja juuri kun olin sinne pääsemässä, en enää halunnutkaan sitä. Olin ymmälläni. Se on ollut suurin unelmani. Halusin osoittaa itselleni ja kenties kaikille muille, että kaikki on mahdollista. Jotain kuitenkin napsahti päässäni tämän kesän aikana ja maajoukkuepaikkaa suurempi haave oli vauva. Heti lopettamisilmoitukseni jälkeen olo oli helpottunut. Olin innoissani mm. siitä, että voisin mennä kaljalle milloin halusin, voisin viettää aikaa lajini ulkopuolisten kavereideni kanssa VIHDOIN, treenit eivät enää aikatauluttaisi elämääni, saisin viimein aikaa mieheni kanssa kotona ja minulle saisi jopa jäädä vähän rahaa käteen. Kolme päivää myöhemmin tein positiivisen raskaustestin. En voinut uskoa, että ensiyrittämällä tärppäisi. Olimme molemmat ihmeissämme, mutta tietenkin onnellisia. Kaljahaaveet tuntuivat toisarvoiselta. En edes juurikaan pidä oluesta nykyisin.
Pian kuitenkin onnen ja innostuksen seuralaiseksi hiipi huoli. Jostain syystä aloin lukea paljon keskenmenoista ja alkuraskauden riskeistä ja minua pelotti jopa käydä vessassa isommalla hädällä. Mitä jos jotain sattuisi? Stressiä oli edelleen ihan riittävästi, sillä minulla oli työmatkoja Ruotsiin ja muutimme myös asuntoa kuun vaihteessa. Olin väsynyt, huolissani ja peloissani. Reippaan tytön syndrooma vaati kuitenkin olemaan…reipas. Muuttoviikonlopun jälkeen sain maailmanlopun päänsäryn keskellä yötä noustessani vessaan ja tilanne ajautui siihen, että löysin itseni päivystyksestä magneettikuvista ja kaikenmaailman testeistä. Pelkäsin jopa kuolevani. Diagnoosina oli jännityspäänsärky ja migreeni ja minut määrättiin lepoon loppuviikoksi. Neurologi myös painotti, että minun pitää alkaa huolehtia nyt itsestäni paremmin ja ennenkaikkea LIIKKUA. En ollut kuukauteen tehnyt yhtään mitään.
Kotona oli jotenkin kireä tunnelma ja tuntui, että emme oikein osanneet mieheni kanssa keskustella asioista samalla taajuudella. En edes ajatellut, miltä miehestäni tuntuu, vaan heittäydyin marttyyrin rooliin. Sairaslomani seuraavalla viikolla (viime viikolla) tein pitkän työviikon, yhtenä päivänä 13h työpäivän. Aivan naurettavaa. En ymmärrä mikä minussa on vikana, miksi en osaa huolehtia itsestäni. Pahoinvointi oli tiessään, mutta ruoka ja etenkin sokeri maistui. Puntarin lukema oli kohonnut 4kiloa. Ei tässä kohtaa pitäisi vielä painon nousta. Söin koko ajan ja liikuntaa ei edelleenkään ollut missään. Venyttelyä ja kehonhuoltoa kylläkin, mutta ei treeniä. Sunnuntaina päätin sitten treenata yhden lempikotitreeneistäni: ”Pyrstö persikaksi”-pakarajumpan. Tiesin tämän olevan raaka, mutta suorittaja ja urheilija minussa halusi tehdä sen. Ei ollut kovinkaan fiksu veto.
Sain sunnuntai-iltana jälleen migreenin esioireet ja yön aikana pääkipu vain voimistui. Eilinen meni pimeässä maatessa, silmien liikuttaminenkin sattui. Paracetamol ei auta minulla koskaan yhtään mihinkään ja muiden lääkkeiden kanssa neurologi ohjeisti olemaan todella varovainen. Migreenilääkettäni sumatriptaania hän ei suositellut käytettäväksi ollenkaan ja sain Panacod reseptin ihan viimehetken hätään, mutta pimeässä lepääminen oli ensisijainen hoitosuunnitelma seuraavien kohtausten varalle. Tänään kaikki on jo paremmin, koska pystyn jo katsomaan tietokoneen näyttöä ja kävelemään. Olo on edelleen ihan sumea ja väsynyt. Pepputreenin ansiosta kaiken tämän lisäksi kävelen kuin Pingviini. En ole saanut lihaksiani näin kipeäksi vuosikausiin. Huono omatunto painaa, kun joudun olemaan töistä pois, vaikka terve järki kertoo, että omaa kehoaan pitää kuunnella.
Eilen illalla teimme yhdessä Tuukan kanssa ruokavaliosuunnitelmaa ja puhuimme siitä, että sokeri menee nyt kieltolistalle. Molemmilta. Tämän kelkan voi vielä tässä kohtaa kääntää. Liikunnan suhteen on otettava rennompi ote ja vaikka pitkät kävelylenkit eivät kiinnosta, se ei ole riittävä syy jäädä sohvan pohjalle. Ruokavalion kanssa nyt on hieman hakemista, koska keho on tottunut melkoisiin kalorimääriin urheillessa ja raskaus ei tilannetta helpota. Sairaalakeikkani aika selvisi myös, etten ole saanut riittävästi proteiinia, joten päätin jättää kasvissyönnin nyt raskauden ajaksi. On tässä opettelua, mutta ei tämä kuitenkaan rakettitiedettä ole.
