Ladataan...

Kun kaikki loppuu yhtäkkiä.

Mä en tosiaan, valitettavasti, ole ainoa kuka kärsii siitä. Että yhtäkkiä kaikki loppuu, koko oletus ''parisuhteesta''. Välillä tuntuu, että on turhankin yleistä, että leikkii ensin ihanaa suhdeleikkiä, ja heivataan sitten kylmästi vain menemään.

En yhtään osaa kuvitella mikä siinä on, että ensin halutaan lähelle ja ollaan niinkin ihastunutta ja kaikki on niin ihanaa, kuin vain voi olla, vannoo ettei satuta (enää) ja tyyliin ikuisuutta yhdessä, ja sitten ihan noin vain käännetään suuntaa, ja jatketaan matkaa yksin erillään. Ilman mitään kummempia syitä, sanotaan vaan yhtäkkiä että ''ei enää'', tai ilman lainkaan selitystä, tai edes mitään ilmoitusta! Kadotaan vaan. Jotkut oikeasti tekee sellaista. Leikkiikö joku tahallaan toisen tunteilla, vai onko kyse sen toisen kohdalla epävarmuudesta tai jostain muusta? Molempia tapauksia varmasti löytyy. Ehkei he itsekään aina tiedä mitä haluaa. Ehkä joillain on itsellä vain joku tarve paeta.

Sitten ihmetellään, miksi toiset on kehittäneet itselleen valtavan suojamuurin eikä päästä sen läpi. Aiemmin päästi jonkun turhaan lähelleen, näemmä vain satuuttaakseen itseään. On luottanut toiseen aivan turhaan. Ja on mennyt siitä ihanasta yrityksestä vai rikki.
Mutta voi olla niinkin, että ilmassa on ollut merkkejä, mutta on ihastuneena itse sivuuttanut kaiken, kun on halunnut uskoa vain hyvää ja keksinyt niille oudoille tai muuttuneille asioille jonkun selityksen ja antanut anteeksi ja jatkanut normaalisti eteenpäin. Kaikki on itsestä tuntunut niin oikealta, olla yhdessä, joten ei ole vain nähnyt sitä pidemmälle. Mutta tosi asia on kuitenkin se ettei ajatuksia osata lukea, ja merkitkin voi olla hyvin epäselviä, joten olisi hyvä sanoa koko ajan suoraan missä menee. Mutta voisiko ikinä silti yllätys-jättämisiltä välttyä? Pitäisi voida!

Itse olen joka kerta huomannut jo viestittelyssä muutosta suhteen loppuvaiheilla, mutta olen selitellyt sitä itselleni toisen erakoituneella luonteenpiirteellä ja suurella oman ajan tarpeella, ja ettei hänelle samat asiat merkitse niinkuin mulle. Että ei hän edes ajattele sitä, ettei tule vastattua hyviin öihin tms. (Blogini alkuvaiheissa jo kirjoitin siitä tässä, myöhemmin unohdin vain itse uskoa omia havaintojani.) Totuus kuitenkin on, että alussa sillä oli väliä, alussa toinenkin oli ihan mukana jutussa, ja asia oli sen jälkeen muuttunut. Joten siitä pitäisi kyllä jo ottaa tosissaan, jos oma epävarmuus nostaa päätään.

Joskus näemmä toiselle voi yhtäkkiä tulla olo, ettei tässä ikinä mitään ollutkaan ja niinkuin vaan unohtaa kaiken, ja jatkaa omaa tiensä, niinkuin mitään ei olisi ollutkaan. Ja se tuntuu jätetystä epäreilulta. Oliko sen toisen tarkoitus vain satuttaa?

Lopulta me luovutetaan. Mennään muurin taakse mököttämään. Syytämme itseämme tyhmyydestä uskoa ja luottaa. Suljetaan itsemme kaikilta mahdollisuuksilta samalla kun suljemme itsemme kivuilta. Ei enää uskalla koska seuraava lopputulos pelottaa. Ei enää uskota itsekään olevamme minkään arvoisia. Kylmetämme itsemme.

Ihastus on illuusiota.

Rakkaus on tuskaa.

 

Ladataan...

Ladataan...

Nyt kun olen jäänyt toisestakin työstäni työttömäksi, niin mulla on näemmä hyvin aikaa mietiskellä ja kirjoitella. 

Itsensä lohduttaminen 

Kaikki tietää nämä lohtusuklaat, lohtulaukut ja lohtukengät, mitä ostetaan itselle pahan mielen häivyttämiseksi. 

Olen kai sillä tavalla vähän pinnallisempi ihminen, että mulle normaalia tosiaan on ostaa sitten uusia kauniita vaatteita, laittaa uudet hiusvärit ja kampaukset ym. Ei mitkään lohtusuklaat ja lohtuviinit riitä. Mutta vähän olen miettinyt, että mihin tässä ollaan menossa. 

Jos ajatellaan, että erosimme Laurin kanssa kolme kertaa reilun vuoden aikana. Ehkä oikeasti oli vain yksi 'seurustelusta' ero, mutta jos jonkin sortin eroksi lasketaan myös

b) ei voida nähdä enää ollenkaan, koska tulee aina ikävä kun näkee ja tuntuu pahalta, koska en pysty suhteeseen ja

c) en haluukaan olla näin kun oltiin, peruutan jonnekin tosi kauas, ollaan vaan nyt enää tosi paljon vähemmän -okei, no sit ei olla yhtään mitään

niin huomasin, että ekan eron jälkeen aloin ottaa rakennekynsiä taas pitkän tauon jälkeen. Ja toisen eron jälkeen tuli hiustenpidennykset. Nyt kolmannen eron jälkeen on tulossa lohtuhuulet. Ainakin on vahva olo tästä päätöksestä. Tulikohan mulla joka eron jälkeen uudet tatuoinnitkin... hmmm... nyt vain olen niissä jo aika valmis enkä tarvitse enää enempää.

Mä en tiedä oikeastaan mistä mulle tulee nämä lohtukeinot, että yritän parantaa itseäni. Tosin, mulla on huono itsetunto, niin ehkä mietin jossain sisällä syövereissäni, etten kelvannut koska ehkä en ole tarpeeksi kaunis. Jos tekisin itsestäni jotenkin ulkoisesti miellyttävämmän, niin ehkä joskus kelpaisin (jollekin) niin, ettei hän luovuttaisi mun suhteen ja heivaisi mua menemään. Vaikka tämä ei ehkä Laurin kohdalla edes pidä paikkaansa, koska hän kyllä piti musta ulkoisesti paljonkin, ja verrattuna hänen aikaisempaan naismakuun (hänellä varmaan on sitten vain tosi laaja maku, en tiedä...) hänelle olisi riittänyt paljon vähemmänkin. Ei hän taida olla kovin kummoista ulkonäköä ja itsensä huoltapitämistä naisiltaan/miltään säädöiltään vaatinut. Tai sitten mun silmät näkee vaan nää niin eri tavalla :D

Tämä nyt sitten alkoi kuulostaa siltä että olisin juuri puhunut ihan höpöjä itsetuntoni suhteen. Mutta noin se menee. Heilahtelee paljon. Näen ja ymmärrän kauneutta, vaikken sitä usko. Oikeastaan ehkä ainoa asia mitä Lauri sai parantumaan mussa, oli se, että välillä aloin uskoa omaan kauneuteen. Kun hän on ehkä maailman ainoa ihminen, kuka mulle on niin sanonut, useastikin, ja niin että uskoin hänen olevan tosissaan. Jos kaikki muut (miehet) ikinä niin sanoi, niin heillä oli siihen joku tarkoitusperä, joten en ikinä ottanut tosissaan. Mutta tuntui, että Lauri olisi tarkoittanutkin sanojaan. No, jokainen ero sitten on palauttanut mut takaisin maan pinnalle.

Ehkä vielä pari eroa ja uskallan vihdoin himoitsemiini nenäleikkaukseen ja rintojenpienennysleikkaukseen. Peppuimplantitkin kiinnostaisi.

 

Ladataan...

Ladataan...

Siitä parisuhteen sisällä olevasta kumppanuudesta. Kirjoitan nyt kuitenkin siitä, vaikkei mulla ole siitä oikein kokemusta. Mulla on tasan yksi kokemus, mikä ei yllä millekään tasolle.

Voisin sanoa, että tämä mun ainoa mennyt 'kumppani', Lauri, oli oikeastaan tosi huono kumppani. Jos edes oli ollenkaan mikään kumppani. En tiedä onko se sitä (huono kumppani) ollut aina kaikille, ja että onko se edelleen muillekin niin. Voi tietysti olla niinkin, että mä olen ollut hänelle ainoa, kuka ei ole kunnon kumppanuuden arvoinen hänelle ollutkaan.

Mä yritin kyllä parhaani mukaan olla hänelle kumppani, täyttää ne asiat mitkä kumppanuus parisuhteen sisällä oletettavasti vaatii. Mä yritin tulla hänen elämään, tutustua hänen tapoihin ja noin. Sen mitä nyt ajallisesti pystyin totaaliyksinhuoltajana irtautumaan omasta elämästäni. Mutta me ei ikinä yhdistetty meidän elämiä ollenkaan. Mikä ehkä yleisesti olisi näissä asioissa hyvinkin tärkeä asia, se pääpointti koko hommassa. Luulen, ettei häntä vain kiinnostanut. Häntä ei kiinnostanut MUN elämä, ja nähdä mitään vaivaa sen eteen. Hän ei juurikaan tutustunut mun elämään. Mun tapoihin mun kotona. Nyt kun miettii, niin eihän hän juurikaan edes tunne mua. Kun ei hän tullut yhtään mukaan mun perheeseen ja mun arkeen. Ja siihen olisi ollut helppo tulla, kun sanoin hänelle olevan meille aina avoimet ovet. Mutta hän ei ikinä hyödyntänyt sitä. Ja olisihan hänellä ollut aikaakin, töiden ja lapsenkin puolesta.

Hän ei ollut mulle kumppanina, vaikka odotti sitä multa hänelle. Välillä tuntui, että hän halusi mut 'hänen sisään', muttei halunnut tulla 'mun sisään' (ja ihme pervot mielikuvat tuosta lauseesta nyt pois, en sitä niin tarkoittanut). Ja mikään suhdehan ei pidemmän päälle kyllä voikaan toimia vain toispuoleisesti. Mä luulin, että hän näki mua pintaa syvemmälle, toisin kuin kaikki muut, ja siten hän tulikin mulle tärkeäksi. Mutta kuitenkaan loppujen lopuksi hän ei vaivautunut tutustumaan mun pinnan alle. Ehkä hän luuli ja oletti, mutta oikeastaan mitään konkreettista näyttöä ei mistään tullut. Ei hän tiedä miten hoidan perhettäni, lapsiani. Sitä, miten välillä musta tuntuu, etten jaksaisi olla yksin vanhempi, ja että mullekin tulee ongelmia ja kriisejä lasten kanssa. Hän ei nähnyt miten ole välillä hukassa äitiydessäni ja kaipaisin silloin vain jonkun kuka välittää musta, sanovan mulle että "Ei se mitään, riittää että yrität parhaasi. Oot just hyvä noin." Mä olisin kaivannut, että hänkin on mulle läsnä. Olisi joskus mun lähellä lohduttamassa ja kuuntelemassa. Ikinä ei ollut.
Kuin korkeintaan kaukaisesti, ja tuoden sen tunteen ettei hänelle voi kertoa mitä tahansa, koska häntä ei ehkä kiinnosta mun asiat ja mitä mun päässä liikkuu, tai hän sivuuttaisi ne ei-tärkeinä. Halusin hänet mun vierelle, enemmän myös fyysisesti. Halusin, että hän tekisi mulle tilaa, ja että hän tulisi mun hänelle raivaamalle tilalle.
Ja mä luulen, uskon, ja tiedän, että hän kyllä olisi tottunut ja oppinut elämään myös mun elämää. Jos olisi antanut itselleen mahdollisuuden meihin, niin hän olisi voinut tottua mun perheeseenkin niin, että olisi osannut olla luonnollisesti osa sitä. Ei kukaan totu toisen kotiin, toisen lapsiin, toisen tapoihin, jos käy siellä vain tyyliin kerran. Kyllä se keneltä tahansa vie hetken että tuntuu muulla kuin omassa kotonaan siltä että olisi kuin kotonaan.

Mä luulin vain, ettei mun edes kuulu odottaa noita asioita. Että ne olisi liikaa vaadittu. Niin en edes juurikaan pyytänyt sellaisia. Olin tyytyväinen siihen mitä siitä suhteesta pystyin saamaan. Oikeasti ajattelin, ja uskoin, että se olisi normaalia, ettei itse saa mitään takaisin. Että olisi jotenkin kohtuutonta vaatia jotakin hyväksymään mun lapset ja mun elämä, asettumaan myös mun kotiin, ottamaan meidät kaikki elämäänsä ja toteuttamaan myös mun haluja ja toiveita. Että miten kukaan ikinä voisi suhtautua muhun ja mun lapsiin siten kuin mä olen valmis sitoutumaan heihin. Joten mä aina annoin olla, sivuutin sen ajatuksen, että mun kanssa samaan pakettiin kuuluu myös mun lapset ja mun elämä. Olin liian kiltti, kuten aina.

Mulla kesti ikuisuus tajuta sekin, että vaikka sanoisi välittävän, jopa rakastavan, niin ei sitä välttämättä tarkoita. Ei ole rakkautta, jos itsekin ei ole valmis ottamaan askelta toisen elämän suuntaan, ja liikkumaan muutamaa (kirjaimellisesti vain muutamaa) ekstrakilometriä.

Meillä oli parisuhteen kumppanuus siis todella hakusessa. Ei meillä ollut missään välissä mitään oikeaa parisuhdettakaan. Kun eihän me yhtään eletty yhdessä. Joskus joku tuttava kysyikin multa että ollaanko me ikinä vietetty pidempää aikaa yhdessä, niinkun vaikka viikkoa kerrallaan. Ei olla. Se olisi ollut mahdollista kyllä. Hän olisi voinut vapaaviikoillaan tulla muutamaksi päiväksi, tai viikoksikin, meille. Mutta kaikki yhdessäoloajat oli kiinni mun lähes olemattomista lapsivapaista, joten pisin aika yhdessä oli yksi kokonainen päivä ja sitä ympäröivät yöt. Usein ei sitäkään, koska sen päivän aikana yleensä kävin töissä.

Mutta saahan muutkin ihmiset onnistumaan suhteita ja näkemisiä, vaikka olisi lapsia ja töitä kuvioissa. Kaikki olisi vain järjestelykysymys.
Pahalta musta tuntuu se, kun musta vaikuttaa, että hän on aina ollut muiden eteen ollut valmis näkemään enemmän vaivaa ja tulemaan enemmän vastaan kuin mun. Miksi sitten hän alunperinkään lähti mihinkään juttuun mun kanssa? Miksi piti alkaa johdattaa mua harhaan? Pitikö vain testata ja kiusata? Miksi hän ylipäänsä tuli mun elämään? 

 

Ladataan...

Ladataan...

Tässä on 'kiinnostava' lista. Siinä siis tyttöystävä on laatinut pelisäännöt poikaystävälleen. Mä pystyisin nykyään melkein samaan :D

Monet on tainnut vain kauhistella tuota netissä leviävää vaatimuslistaa. Mä itseasiassa ymmärrän jotenkin. Toki juuri tuossa listassa mennään jo tosi överiksi, mutta tajuan pointin. Olen tässä miettinytkin, että tekisin itsekin valmiiksi jo listan, ja JOS ikinä menen treffeille tms, niin voisin jo heti näyttää sen ja kysyä, että pystyykö mun listan asioihin. Etten turhaan tuhlaisi enää aikaa taas turhaan mieheen.

Mä ajattelen, että tuonkin listan laatinut nainen, on vain hyvin hyvin satutettu nainen. Ei hän tyhjästä noita rajoituksia laatisi (varmaan...). Itse laitan kyllä listaani joitain osin samantyylisiä asioita, ihan sen takia, koska olen huomannut, että ne on mulle tärkeitä, ja aiemmin niitä ei ole onnistuttu toteuttamaan, tai että mua on onnistuttu satuttamaan jonkun asian kautta, enkä halua enää joutua kokemaan samaa. Mä en enää tule sietämään kaikkea. Kaikki miesten 'virheet' ei enää ole sulatettavissa.

Tällaisten listojen laatijat ovat vain (mun mielestä) traumatusoituneet huonoista miehistä ja huonoista mieskokemuksista. Mä ymmärrän, ettei enää välttämättä halua kokea samaa. Tuolla naisella on hirveästi rajoitteita, ettei mies saisi tavata melkein ketään ainakaan yksin, kavereitaankaan. Niin mä nyt näen sen niin, että hänen edellinen mies on väittänyt jonkun olevan vain kaveri, mutta ollutkin sitten enemmän, ja sillä on ollut tapana oikeasti lirkutella muille jatkuvasti, ettei ainakaan hänen silmiin meno ole vaikuttanut pelkästään viattomalta kaveritouhulta. Tottakai siinä tulee pelko päälle, että kaikki muutkin tekee niin. Mä mietin täysin samaa. Joku vapaus toki jokaisella ihmisellä on, eikä kenenkään pidä olla niin vangittuna, että jokainen liike ja jokainen sana muille pitäisi informoida kumppanilleen. En kyllä todellakaan alkaisi vaatia viestien lukemista, vahtimaan toisen kännykkää, rajoittamaan sen somea ym. Pitäisi vain jotenkin ansaita luottamus ja sitten luottaa. Voisin kyllä ehdottaa, että molemmat poistuttaisiin vaikka kokonaan facebookista, jos se olisi jotenkin ongelma.

Toi lista minkä alkuun linkitin, on tosin höhlä ja överi. Mutta siitä mun listaan. Kieltäisin vain sellaisia asioita, mitä en tekisi itsekään. Asioita, mitkä on mun mielestä itsestäänselvyyksiä. Vaatisin asioita, mitä tekisin itsekin. Mutta miehille ne ei välttämättä ole niitä itsestäänselvyyksiä. Vaatisin kyllä nykyään päivittäistä yhteydenpitoa ja huomionosoituksia, koska haluaisin tuntea, että musta välitetään, koska en enää helposti tunne niin. Traumatisoitumisesta johtuen, voin rehellisesti sanoa, etten aio ikinä olla tekemisissä kenenkään miehen kanssa, kuka on aktiivisesti yhteydessä muihin eksiinsä, kuin lastensa äiteihin. Mä haluaisin olla miehelle se ensimmäinen vaihtoehto yleisesti ottaen yhdessätekemisiin ja asioiden kertomisiin, niin ei tosiaan tarvitsisi pyytää eksiä hengailemaan tms. Enkä mä olisi tietenkään itsekään tekemisissä minkään yhdenkään vanhan eksäni tai säätöni kanssa (ellen ole tekemisissä lasten asioissa). Enkä mä sietäisi mitään ympäriinsä flirttailuja tai lirkuttuchattiviestien lähettelyjä tuttaville tai randomeille. En itsekään kirjottelisi muille miehille, ja se tosiaan olisi mulle itsestäänselvyys muutenkin jo vakavammin deittaillessakin. Mutta huonoista kokemuksista oppii sen, mitä ei enää seuraavissa suhteissa halua katsella. Tuonkin listan laatija on todennäköisesti vain aiemmissa suhteissaan tosi satutttu nainen. Miehet itse aiheuttavat sen, että naiset ylipäätään alkavat laatimaan näitä typeriä vaatimuslistoja.
 #jätetty #petetty #kyynistynyt #turhautunut #luottamusmenetetty #miesviha

Kaikenlaisissa sinkkuryhmissä ollessa, niissä juttuja lukiessa, on tullut huomattua tämä yksi ryhmä mihin itsekin kuulun. Toivonsa jo menettäneet sinkut. Sinkkuja on toki kaikenlaisia, jotkut on vapaaehtoisesti, joillain on tietoinen hyvä hetki olla sinkku, jotkut nauttii sinkkuudesta, toiset kituu siitä jne. Toiset osaa ja haluaa elää yksin tämän välihetken, mutta uskoo ja toivoo, että tulee vielä se oikea kun on oikea aika. Toion tietenkin se paras ja suositelluin sinkkuus-vaihtoehto. Mutta yksi osa-alue on ne sinkut ketkä eivät enää uskalla pariutua. On vaikea luottaa enää toisiin, ja pelkää tulevansa taas satutetuksi. Näistäkin osa on tyytyväinen valintaansa, kovettaa itsensä, ettei edes tarvitse mitään, kun taas osa silti tuntee riipaisevaa yksinäisyyttä ja kaipaisi kumppania, mutta ei odota mitään, jottei tulisi pettymään, eikä uskalla enää etsiä tai antaa edes mahdollisuuksia. Rikottuna ei enää usko rakkauteen. On luovutettu näiltä osin. Mutta silti tuntee sen kamalan yksinäisyyden. Ja se tuntuu välttämättömänä pakkona, huonona asiana.
Mä en osaa sanoa mitä silloin pitäisi tehdä.

Mutta vastaus otsikon kysymykseen: Mun mielestä saa, jos asiat ei mene jo luonnostaan niin. Mutta jotkut miehet on niin tyhmiä, että heille vain täytyy sanoa erikseen.
 

Ladataan...

Ladataan...

Luin hömppäjutuista 3 houkuttelevinta naisen horoskooppimerkkiä. Keskityin tässä vain jousimieheen, (kaksi muuta oli leijona ja rapu) tietenkin, koska itse olen se; 

"Jos luulit jo löytäneesi oikean rakkauden merkityksen, huomaat, että olit väärässä sillä hetkellä, kun suutelet tätä naista. Elämä hänen kanssaan on kuin kaunein satu ja sinä olet niin innoissasi viettäessäsi lopun elämääsi hänen kanssaan.
Hän on se, joka kantaa sinut yli huonojen päivien ja se, joka nauraa kanssasi hyvinä päivinä. Hän tuo niin paljon positiivista energiaa elämääsi ja hänen älykkyytensä saa sinut ajattelemaan, että hän on täydellinen puolisosi.
Tällainen nainen on hyvä äiti ja omistautunut vaimo ja hän aina tietää, kuinka pitää huolta perheestään. Hän suojelee lapsiasi kaikelta pahalta ja hän on tukenasi koko elämäsi ajan. Hän tarvitsee kiintymystä, kompromisseja, rakkautta ja tukea sinulta, joten varmistu, että sinä tarjoat hänelle nämä asiat.
Hänen tulee myös tietää, että sinä olet valmis tekemään uhrauksia hänen vuokseen juuri niin, kuin hänkin tekee sinun vuoksesi. Hän tietää, että parisuhde ei ole yksisuuntainen katu ja hän pyytää yhtä paljon kuin antaa.
Tuomalla iloa ja positiivisuutta sinun elämääsi, hän tuntee tekevänsä hyvää miehelle, jota hän rakastaa. Sinun tulee varmistua, että sinä et loukkaa häntä hänen vapaamielisyytensä vuoksi. Jos kunnioitat häntä, hän löytää aina keinon palkita sinut ja pitää sinut tyytyväisenä sillä tavalla, kuin vain hän pystyy."
(Lähde)

Uskoo kuka uskoo mihinkään horoskooppihömppiin, mutta mä olen aina huomannut itsessäni paljon omaan horoskooppiini osuvia asioita. Tuon jutun mainitusta älykkyydestä voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta omasta mielestäni olen suhteessa ollessa muuten juuri täysin tuollainen. 
Miksi ei sitten kelpaa... hmmm... Ehkä kukaan ei halua elämäänsä huolehtivaa ja Hänelle omistaunutta elämään iloa, valoa tuovaa naista ja satuelämää, vaan jotenkin tylsän taviselämän. 

 

Ladataan...

Pages