Ladataan...

Mä törmäsin sattumalta (tinderin ihmeellisessä maailmassa) mun entiseen hengailueksään. Niinkun noin miljoonan vuoden takaa.  

Ehkä se oli mun eka seurustelun yritys, mutta olin lapsellinen (silloin mulla oli yksi taapero, mutta siis myös luonteelta) ja sitoutumiskammoinen, ja välttelin seurustelun omaisia sanoja, tai mitään. Joten se oli joku hengailusäätö. Ehkä kaikki mun miesjutut ovat olleet hengailusäätöjä, jos ei ihan vaan pelkkiä säätöjä. Ei kuitenkaan mikään ole yltänyt ’normaalille seurustelulle’, ei edes Lauri, vaikka sitä yritin ja halusin ja teinkin kaikkeni. Mutta kun toisen panos ei sitten ollut samaa luokkaa kuin ehkä päivän tai kaksi... 

No tämä miljoonan vuoden takainen ’eksä’, saa nyt tässä jutussa vaikka olla Rasmus. Hän nyt osoitti olevansa hyvin pahoillaan kaikesta menneestä. Että oli nuori ja tyhmä ja ettei osannut käsitellä tunteitaan ja oli helpointa vain häipyä, ilmoittamatta. Ja niin edelleen. Normaalisti uskoisin noita sanoja ja katumusta, mutta traumatisoituneena miessuhteista tietenkin mietin, että näinköhän hänkin puhuu vain lämpimikseen eikä tarkoita sanojaan. Ja lisäyksenä vielä, että tiedostan kyllä omat virheenikin sen menneen suhteen aikana, enkä enää ole siltä osin samanlainen. Koska nyt mä pystyn sitoutua ja olla vakavassa suhteessa, enkä ole niin hällä väliä. Sen opin itsestäni Laurin kanssa. Osaan keskittyä, jos niin haluan.

Meillä on ollut nyt Rasmuksen kanssa kiva jutella, muistella menneitä, ja hän vaikuttaa olevan kiinnostunut tsekkaamaan mut uudelleen. Kaikki vaikuttaa hyvältä. Ei enää kuulemma olisi tyhmä ja tekisi niin. Eikä välimatkankaan takia mikään olisi mahdotonta. Ja välimatkaa on kuitenki paljon enemmän kuin Laurin kanssa. Ei meillä olisi yltänyt tinder-kilometrit, ellei Rasmus olisi ollut nyt työreissulla.

Tavallaan musta olisi kiva taas nähdä hänet. Ehkä kokeilla nyt uudestaan, kun olemme vanhempia ja fiksumpia kuin silloin. Mutta en ehkä uskalla.

Mulla on taas jotenkin huono ja ihan kakka olo. Että taas vaan itkettää. Koska mua pelottaa. Kaikki miehet. Ajattelen, että tuskin musta olisi ikinä mihinkään kenenkään kanssa. Kaikki vaan satuttaisi mua jotenkin. Tavata Rasmus näiden vuosien ja vanhojen ja uusien traumojen jälkeen... en tiedä olisko siinä järkeä. En mä osaisi luottaa, enkä mä pystyis yhtään mihinkään. Varmaan korkeintaan hetken yrittäisin kokeilla voisko se korjaa mut, mutta tuskin se onnistuisi. En mä tiedä voiko kukaan korjaa mua. Ja eihän se edes ole muiden tehtävä kuin mun itseni -korjata mut. Ja siinä on iso työ, mitä ei voi vain sysätä muille. Ja on väärin toista kohtaan tsekkaa vaan kokeilumielessä, jos tietää, ettei itse pysty kunnolla. Tekihän Laurikin mulle niin -monta kertaa.
Ja Rasmuskin jo kerran häipyi kokonaan kuvioista ilmoittamatta. Pelkään että miehet tekee aina saman. Heillä on omat kaavansa, mikä aina toistuu. Ja jaksanko mä sellasta vuodesta toiseen? Sitä epävarmuutta, että asiat vaihtelee edestakas, ja mä jopa tiedostan että niin aina käy. Joka päivä vaan miettisi onko nyt hyvä päivä vai se huono päivä mikä taas kääntää kaiken suunnan. Jos on toimiva suhde, niin se ei kaadu mihinkään riitoihin tai erimielisyyksiin. Ei, jos se on rakennettu vankalle pohjalle.
 
Ja kenenkään toisen ei kuulu korjata toista. Parisuhteen kuuluu täydentää toista, ei korjata toisen aikaisempia sisäisiä ongelmia.
 
Mulla on kai usein se ajatus, että haluaisin, että joku mies jaksaisi näyttää mulle, että olen väärässä. Että mun pelot on vääriä. Mulla kun on ajatus, että kaikki tekee sitä ja kaikki tekee tätä ja kukaan ei ole tosissaan ja ettei kukaan oikeasti välitä. Mä haluaisin maailman eniten, että joku näyttäisi mulle että välittää, joku jaksaisi päivästä toiseen todistella tai näyttää, että olen hänelle tärkeä. Haluaisin, että joku näyttäisi mulle, että oikeasti joskus joku voisi tehdä jotain mun eteen. Että joku pitäisi musta kynsin ja hampain kiinni, eikä luovuttaisi ja päästäisi lähtemään, tai lähtisi itse. Haluaisin, että joku näyttäisi mulle sen että mä olen hänen valintansa, hän valitsisi mut joka päivä uudestaan, ja mun ei tarvitsisi olla epävarma. Siinä on iso ero, jos joku vaan haluu sut, kun että joku tekis kaikkensa pitääkseen sut. 
En tiedä, voiko noita odottaa. Onko nämä juuri ne normaalit odotukset ja toiminnat parisuhteessa, vai onko toi täysin mahdotonta. Olen kyllä vierestä nähnyt, että joidenkin suhteessa on vähän tuolla tapaa. Tuntuu pahalta kun itse ei ole koskaan ollut sen arvoinen.
 
Mutta siis, mulla on niin paljon traumoja ja odotan, että joku korjaisi ne mussa. Ehkä siten, että aidon rakkauden kautta tuntisin ne itsesäälit ja morkkistelut olleen väärää tietoa ja väärää oletusta, saisin itseluottoa ja itsearvostusta. Joku korjaisi mut rakkauden kautta. Se on aika hullu ajatus. Niin ei ehkä käy, pitää korjata itse.
 
Mä pelkään. Pelkään, että kaikki tekee mulle saman. Häipyy vain. Lähtee karkuun. Onko mun elämässä yhtään onnistunutta juttua? Ei ole. 
Isoimmat jutut on ollu Laurin kanssa. Rasmus sitten siinä kaukana toisena. Kaikki muut pelkkiä vielä vähempiä tai täysin mitättömiä. Mutta luulisi, että normaalisti edes jotkut, jos on ollut paljon säätöjä, niin edes silloin tällöin joku haluaisi tutustua enemmän. Mulla ei ole niin. Viime viikonloppuna oikeasti yksi kundi lähes juoksi (pikakävelyä) karkuun, kun tajusi kuka olen. Oltiin joskus aiemmin tavattu ja juteltu, melkein-treffattu. 
 
Mä en tiedä miten olen itse ’syyllinen’, miten olen itse kohdellut muita miehiä. Nyt vuosien jälkeen tajusin Rasmuksen kohdalla olleeni vähän välinpitämätön ja noin. En silloin tiennyt mitä on rakkaus, enkä uskaltanut tuntea oikein mitään. Laurille olin kyllä aina hyvä ja paras. Vaikkei hän sitä olisi ansainnut. Mutta miten kaikki muut sitten? Millä tapaa olen itse toiminut väärin? Koska kaikkihan on aina mennyt mönkään. 
 
Mä nyt tykkään jonkinlaisia analyysejä vetää muista, ja itsestäni. Niin nyt vähän tuntuu, että voi olla, että Rasmus, kun hän oli mun eka vähän isompi juttu, ja mä olin vasta hyvin aloittelija, kun hän sitten vain teki kummitustempun ja katosi, vaikka mä luulin, että kaikki oli ok. Niin sen jälkeen olen ajatellut sisimmässäni, että ”okei, mä en sitten osaa mitään suhdejuttuja, joten jatketaan tunteetonta sinkkuelämää”. Mä en tiennyt mikä hänelle silloin tuli ja mikä edes olisi mättänyt, se tuli ihan yhtäkkiä se, ettei enää nähdä eikä hänestä kuulu mitään. Ehkä sain sen kelpaamattoman olon jo siitä silloin. (Olen ehkä syyttä syyttänyt siitä Lauria, ainakin tuosta alkuperäisestä tunteesta.) Olin kuitenkin yli kymmenen vuotta ilman mitään selitystä. Ehkä siitä johtuen olen sitten aina halunnut, Laurin kanssa, selvittää kaikki mahdolliset syyt, ja jankata niistä Laurin ärsytyspisteeseen asti. En ole enää suostunut jäämään epätietoisuuteen ilman vastausta.
 
Ja mä jatkoin kauan sitä tunteetonta sinkkuelämää. Mutten nähnyt siinä väärää ja olin itse tyytyväinen niin. En silloin kaivannut mitään suhteita, koska en uskonut minkään pysyvyyteen. Mä en silloin myöntänyt, että mua sattui Rasmuksen katoaminen, mutta varmasti mua sattui. Jopa ilman rakkauden tunteita, menettää yhtäkkiä varoittamatta ihminen, josta silti ehkä jollain tapaa välitin ja jollain tapaa olin kiintynyt häneen. 
 
Hetki ennen Laurin kanssa ekaa varsinaista yritystä, säädin lyhyen hetken aikaa, epäsäännöllisen säännöllisesti, yhden kanssa, kuka sekin lopetti koko juttumme niin, että vain katosi, eikä sanonut mitään. No hän oli säätänyt jonkun toisenkin kanssa samalla, ja päättänyt olla sitten sen toisen suhteen tosissaan, joten pystyi mitään mulle ilmoittamatta lopettaa sen säädön mun kanssa. Kaikesta tällaisestakin mulla on traumat. Olla joku kakkosvalinta. Tai että muut on aina niitä vakavammin otettavia ja mä vaan se kenen kanssa pidetään hauskaa. Että loppupeleissä mä häviän aina.
 
Mikä ihme mussa on, ettei mulle voi sanoa asioita? Miks tuntuu että kaikki lopettaa kaiken ilmottamatta, tai yhtäkkiä silloin kun luulen, että kaikki on ihan hyvin, kun mulle ei ole sanottu mistään ongelmista? Että lopetetaan kaikki ilman, että annetaan mahdollisuutta korjata ’ongelma’. Se mua sattuu. Se sattuu maailman eniten ja on vienyt kaiken uskon ja luoton, kun en voi luottaa hyvään hetkeen, koska mulle saatetaan seuraavana päivänä sanoa että heihei, tai ei sanota edes sitä vaan pelkästään lähdetään. Miten mä voisin enää ikinä alkaa hyvin ja luottavaisin mielin mihinkään, kun en tiedä jaksaako toinen mua tällä kertaa päivän vai kaksi, vai jopa viikon. Jos oikein hyvin käy niin ehkä pari-kolme kuukautta. Jonka jälkeen ehkä on aina luvallista vetää matto mun alta, ja tönäistä mut kumoon ja vielä hieroa mutaa mun kasvoille. Mut vain on äärettömän helppoa hyljätä. Siltä ainakin vaikuttaa. 
 
Sanonpa vaan, että tuntuu kyllä pahalta. 
Ja siksi en enää usko mihinkään, luota mihinkään, tai ala mihinkään.
 

Jostain kuulin tai luin, että ei voi valita vain hyvää tai huonoa. Hyvässä suhteessa (tai missä vain asiassa) on aina myös huonoja hetkiä, ja huonossa suhteessa myös hyviä hetkiä. 

Suhteen kuuluu rakentaa kumpaakin osapuolta.

Mun, ja varmasti monen muunkin, olisi hyvä välillä miettiä, että saako suhteesta sen mitä haluaa, saako siitä oikeasti sen mitä luulee kokevansa, mitkä asiat on itselle tärkeitä, niin parisuhteessa kuin elämässä. Vai onko vain jäänyt kiinni, eikä osaa päästää irti, vaikka tietää, ettei se tee hyvää. 

Kannattaako alkaa mihinkään silloin kun on itse vielä rikki? Tai kannattaako ottaa ketään rikkinäistä ’korjattavaksi’?

 

Ladataan...

Ladataan...

Tällä hetkellä mulla ei ole oikein mitään. Mitään tekemistä, mä vaan oon. On äärettömän tylsää. Olisi aikaa tapailla tms. mutta jotenkin ei edes kiinnosta yhtään. 

Ei ole juuri nyt töitä, joten aikaa olisi. Mutta rahaa ei. Ja mä niin tykkään ostaa lahjoja ja joulukin on tulossa. Hyvä tietysti oppia minimoimaan. Meillä on ehkä kaikkea muutenkin vähän liikaa. 

Mulla on synttärit tulossa. Ei huvita juhlia. Enkä odota mitään (paitsi mun vanhemmat voisi vähän sponssata jotain ulkonäköön liittyvää paranteluhoitoani), mutta muuten ehkä haluan olla vain yksin (eli lasteni kanssa). 

Mulla kun nyt ei ole muuta kuin aikaa, niin on joku lenkkeilyprojekti päällä. Sehän on kyllä huippuhyvä asia! Mulla on tavoite -sekä tavoitepalkinto. Toivottavasti ensin vuonna pääsen siihen ja saan sen. Mähän en ole yhtään liikunnallinen ihminen. Mä vihaan lenkkareita ja urheiluvaatteita. Olen enemmän korkkari- ja korsettityyppiä. En tykkää hikoilusta, enkä joukkuepeleistä. Mä en voi sietää hiihtoa, lihastreenejä, pesäpalloa, jalkapalloa jne. En osaa uida, enkä varmaan kovin montaa muutakaan asiaa. Urheilussa pidän tanssista ja luistelusta, ja pyöräily ja kävely menee. Uskon näyttäväni typerältä jos juoksen. Pyöräilystä sain tarpeekseni viime kesänä, joten nyt mieluummin kävelen reippaasti. Ja minimoin suklaat ja muut hukkakalorit. 

Mä olen kyllä hyvä toteuttamaan asioita, jos niin päätän. Joten nyt projektini alku on hyvällä mallilla. Mutta loppuillan olen vain väsynyt. En tiedä mikä mua väsyttää. Yleensä olen tykännyt syksystä, joten tuskin se on tämä pimeys. Se ehkä on se mieliala ja yksinäisyys mikä väsyttää, eikä päivittäiset 15km lenkit. Yleensähän sanotaan, että liikunta piristää.

Mutta mä en ole luovuttaja, joten uskon nyt itseeni. Jostain se pirteyskin vielä palaa takaisin! Ja, että musta tulee vielä niin täydellinen kuin pystyn vain olemaan. Niin että kaikki mun viat ja virheet peittyy kaiken alle. 

Enkä halua edes tutustua uusiin miehiin, ennenkun olen tyytyväinen itseeni ja sinut itseni kanssa. Myös niin että pääni sisältä olen ok, enkä vatvo asioita menneisyydestä, mille en mahda mitään. 

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Kai mun täytyy tämäkin asia itselleni käsitellä. Eli mikä mun mielestä meni väärin viime erossa, tai ”erossa”. Eli tuossa kesän lopussa siinä miten eromme tapahtui Laurin kanssa. 

Ja se, mistä kirjoitin täällä.. palaan taas siihen prinsessasyndrooman v****ilukuvaan. Olen miettinyt, että miksi hän sen laittoi silloin jonkin aikaa eromme jälkeen? En tiedä tuliko hänelle vain jotenkin parempi mieli ja helpottunut olo kun sen julkaisi, vähän kuin mullakin helpottaa blogiin kirjoittaminen. Vai pitikö sillä todistella jollekin jotain? Ehkä halusi jotenkin, että ihmiset ajattelisi, ettei hänessä ole mitään vikaa, ettei hän ole tehny mitään väärin, vaan että selkeesti se, ettei me olla enää tekemisissä tms. olisi pelkästään vain ja ainoastaan mun vika? Halusiko hän esiintyä tässä stoorissa (taas) jättäjänä, vaikkei asia niin yksiselitteinen edes ollut tällä kertaa?

Hän ei missään vaiheessa edes jättänyt mua. Hän jättäytyi ja hivuttautui pois mulle kertomatta, ja sitten mä lopetin lopullisen homman kirjeellä, kun hän olisit jättänyt meidät siihen jollain tapaa häilymään eri muodossa.

Musta tämä koko juttu oli vaan väärin. Mä sanoin hänelle useamman kerran sen viimeisimmän yrityksemme alussa jo, ettei nyt saa toimia enää kuten aiemmin hän toimi erotessa musta, vaan että jos joskus joku tuntuu mättävän, niin siitä pitää puhua ja yrittää selvittää, eikä heti luovuttaa. Hän taas, vaikkei nyt kokonaan työntänyt mua pois, niin teki saman kun aiemmin, eli mietti itse, ei puhunut mulle siitä, päätti itse. Kun normaalit tekee niin, että miettii itse, puhuu toiselle, miettii yhessä, ehdottaa jotain, kokeilee ratkaisuja, puhuu onko asiat parantunut ja sitten yhdessä sopii. Ei siinä mennä niin, että toinen kulkee jonkin sortin suhteessa (mikä on sovittu), muuttaa sen muuksi kertomatta toiselle ja jatkaa kuin mitään ei olisi, samaan aikaan kun toinen siinä miettii, että mikähän tää on kun toi nyt vaikuttaa erilaiselta kuin ennen, mutta silti luulee että sama meininki on menossa, koska mitään asioita siihen liittyen ei ole puhuttu. Esimerkiksi lausetta ”oon nyt miettinyt että en tiiä haluunko mä enää mitään tällasta”.

Ja mä haluaisin tietää mitä hän ajatteli sillä hetkellä kun kirjotti sitä v****ilutekstiä musta. Selvästikin ajatteli jotain tiettyä vikaa. Mä vaan en vieläkään sitä tiedä, että mikä on mun niin ehdottoman kamalan iso virhe että ”ei vaan tajua että vika on siinä itsessä” ja ”sama virhe joka kerta”. Kun mä yritin kysyä asiasta, niin hän kiertää aiheen ja välttää vastaamasta. Mitähän jos joku muu kun mä, olisi häneltä kysynyt siihen julkaisuun, tai sen julkaisun nähtyä viestillä, et mikä se virhe oli mitä se aina teki, niin mitähän hän olisi niille vastannut silloin just sillä hetkellä? Sen syyn. Sen virheen. Sen mitä mä en tiedä itsestäni. 

Täsmennän vielä, että varmasti mussakin on virheitä. Mussa voi olla vaikka kuinka monia ja kuinka outoja virheitä. Varmasti onkin. Kukaan ei ole virheetön. Ei kyllä ole hänkään. Mutta virheet on sellaisia, mitkä kumppanilta kestetään, koska hyvät asiat merkkaavat enemmän. Mä kyllä kestin paljon hänen virheitä, enkä luovuttanut ja kaatanut koko juttua jonkun tietyn yhden virheen takia.

Mutta musta tuntuu väärältä, valheelta, kun mulle sanotaan, että ei ole mun vika ja ettei ole mitään sellaista kunnon syytä, että kunhan vaan on niin, ja että olisin muka ollut just hyvä ja ihana ja paraskin jopa. Ja sitten tuolla muualla huutelee ihan muuta. Tottakai se mua vaivaa, että minkä virheen teen joka kerta silloin kun annan kaikkeni mitä elämäntilanteessani voin, yritän olla hyvä ja reilu, ja välitän aidosti. Mä nään vaan niin, että tein sen väärin, etten enää niin pidätellyt tai valehdellut tunteitani, kuin aikaisemmin joskus. Ja että se oli hänelle liikaa ja pelästytti ja laitto taas pistämään jarrut päälle. Mun olisi pitänyt olla aina se IceQueen. Tai virhe on yksinkertaisesti olla väärä ihminen. Mutta miten se olisi ”virhe minkä teen joka kerta”. Samoin kuten tuohon kuvailuun, virheen tekemiseen, ei sovi se, että on lapsia ja että asuu 5-9 kilometriä liian kaukana.

Ladataan...

Ladataan...

Miehet Tinderissä on aina yhtä huvittavia... vai säälittäviä? 

Tämä on ihan perusesimerkki:

Ei ole edes ainoa laatuaan, näitä tulee paljon, siis suhteutettuna siihen kuinka vähän itse annan tykkäyksiä alunperinkään. Mutta tämän tyylisiä upeita keskustelun avauksia tulee kyllä usein. Tältä herralta kysyinkin sitten, että aloittaako keskustelut kaikkien kanssa näin. Kuulemma ei aloita. Tekisi mieli jatkaa juttelua ja tehdä tutkimusta. Ehkä oppisin jotain itsestäni, kun laittaisin tämäntyylisille miehille aina jotkut kyselykaavakkeet. Jos ne siihen sitten enää vastaisivat. 

Tässä kyseisessä tapauksessa haluaisin tietää, että mikä musta teki sellaisen, että olin sopiva kohde tähän. Olisi kiva tietää millaisen kuvan itsestäni muille annan. Hän oli kyllä tehnyt tämän ratkaisun vain muutaman kuvan perusteella. Ilman mitään esittelytekstiä tai muuta juttelua.

Tai ehkä aiheutin tämän itse, kun vastasin samanlaisella pusuemojilla.

Mutta tämä kai on syy, miksi jaksan kokeilla Tinderiä aina vain muutaman viikon. Miehet on ääliöitä. Poistan sitten taas puoleksi vuodeksi. 

 

Ladataan...

Ladataan...

Viikonloppuna kävin siskoni synttäreillä. Mulla oli huono päivä kuten aina, mutta yritin tsempata ja käyttäytyä. Ei ole muille, eikä etenkään syntymäpäiväsankarille mukavaa, jos yksi siellä vain masistelee. No, mä purkauduin ajatuksiani ja itkuunkin jo aamupäivällä kun laitoin siskoni hiuksia. Mietin, että hyvä että tein sen nytten ettei illalla tarvitse.

Mulle usein juhlat on normaalipäiviä pahempia, ehkä senkin takia että olen kyllästynyt aina olemaan yksin kaikkialla jos muilla on avecit. Olen itsekkäästi päättänytkin sen etten mene juhliin jos tiedän, että on sellaiset juhlat kyseessä. Mutta mun paha mieli ja synkistely ja muiden fiiliksen pilaaminen ei ole juhlien arvoista. Tänne synttäreille ei ollut kutsuttu pareina. Suurin osa tuli yksin, vaikka taisi kaikilla olla kumppani kotona. Taisi olla vain kaksi ja puoli parillista. Puolikkaaksi lasken siskoni, koska en ole selvillä hänen suhteesta.

Olivat muka eronneet, mutta kyllä se mies tuli sinne ihan normaalina, sama kun jos olisivat olleet yhdessä. En tiedä. Ja oikeastaan ei kiinnosta. Monet aina itkee eroja, ja sitten kohta taas on yhdessä. Eli en enää oikein usko muiden eroihin. Kun itsellä erot käy yhtäkkiä kuin sormia vain napsauttaisi, ja muilla on häilyvät ja sellaiset yritykset ettei heti luovuteta. Olen siis kateellinen ja katkera. Mun se virhe, mitä en itse siis kuulemma tajua, on näemmä niin iso ja merkittävä, ettei sen läpi voi päästä, tai pitää sen takia mitään harkinta-aikaa. Se on joku sellainen virhe että 'pakko päästä eroon heti samantien!'

Minä, en ehkä mitenkään aikuismaisesti käyttäydy, mutta hänen eksän/nyksän minkälie saapuessa paikalle mun miesviha nosti päätään ja olin mielummin yksin eri huoneessa kun siellä jutustelemassa. Ja olin kuin häntä ei olisi. (Mua ei kannata kutsua mihinkään juhliin missä on pareja, ennenkuin pääsen traumojeni ja katkeruuteni yli.) Täytin lahjaksi saatua keski-ikäiset ystäväni -kirjaa. Ja musta se oli hirveä. Alussa oli kohta 'entiset sukunimeni' eli siitä tuli oletus (vaikken halua itseäni ajatella keski-ikäiseksi. Mutta siskoni onkin vanhempi) että pitäisi olla naimisissa tai olla käynyt naimisissa. Ei mulla mitään erityistä hinkua sinällään naimisiin edes ole, mutta vasten tahtoaan ikisinkkuna kaikki tuollainen kirpaisee. 

Liitutauluun tuli jokaisen vieraan täyttää joku positiivinen asia synttärisankarista. Mulle se oli tosi vaikeaa. Mitään ei tule mieleen. En yhtään keksi mitä kirjoittaisin. Ja kyse ei ole siinä etten näkisi siskossani mitään hyvää, vaan siitä etten ole oppinut siihen. En ole perheen sisällä oppinut kuulemaan tai antamaan kehuja. Tästä saisi ison jutun lapsuuden traumoista. Tiedän, että tämä on väärin. Tottakai pitäisi heti keksiä siskostaan kymmenen hyvää asiaa! Mutta, mä en ole oppinut sitä muutenkaan, ystävyyssuhteissani. Siskoni on sen oppinut vaikka meillä on sa perhetausta. Hän ja hänen kaverinsa kehuvat toisiaan normaalistikin jatkuvasti. 

Mun täytyy olla vain hyvin tunnevajaa ihminen. Kyllä mä helpommin keksisin kehuja kavereistani kuin siskostani (koska perhemenneisyys ja sen opit ja oppimattomuus), mutta ei se ole mulle luonnollista mitä tekisin noin vain. Eikä mun kaverit kehu myöskään mua, enkä osaisi ottaa niitä kehuja vastaan. Mulla tulisi että "no en edes ole, mussa on se ja se vikana". En sitten tiedä onko ne kaverinikin tunnevajaita, ettei harrasta kehumista muidenkaan kanssa, että onko mulle vain ajautunut siitä samankaltaiset ystävikseni. Tai he eivät ole mua kohtaan siinä sellaisia, koska olen siinä hankala kohde. 

Mut on kuitenkin opetettu tunnevammaiseksi jo lapsuudesta, ja siksi ehkä en ollut edes aiemmin ajautunut tai ajatellut oikeita parisuhteita. En vain ymmärrä miten olen näin ristiriitainen. Mähän olen tunteellinen, itken paljon, sekä ilo että suru osaa olla vahvana mussa. Mutta mun on vaikea näyttää ja suhtautua välittämiseen ja huomionosoituksiin. Tai oli. En tiedä. Opin sitä tässä Laurin kanssa muutaman kerran yrittäessäni, avauduin, uskaltauduin ja tykästyin niihin tunteisiin. Mutta se ehkä oli virhe, olisi edelleen pitänyt pysyä tunteettomana. Koska siitä kun avauduin tunteistani, sain lähinnä palkinnoksi takapakkia. Jos uskalsin, niin en ehkä olisi saanut uskaltaa, vaan olisi pitänyt jarrutella, olla pliisumpi, olla ehkä vaikeasti tavoiteltava. Mä en tiedä mitä järkeä on tunteissa ja suhteissa, jos ei saisi tuntea ja olla niinkuin on, vaan pitäisi miettiä, että voinko nyt sitä ja tätä, jos se että mä annan itseäni niin työntääkin toista vain enemmän pois. Jos sain kuulla kehuja, niin pikkuhiljaa opin häneltä ottamaan niitä vastaan, niinä aikoina kun tuntui menevän hyvin, eikä päässä pyörinyt vain, että jokainen sana hänen suustaan olisi vain valhetta. En ymmärrä miten kukaan osaa näitä suhdejuttuja. Näemmä itse en vielä osaa tarpeeksi. 

En tiedä onko hyvä vai huono oppi, mutta opin sen, ettei saa tykätä liikaa, ei saa sanoa rakastavan, ei saa olla liian kiltti ja huomaavainen toista kohtaan. Jos ei saa tehdä mitään hyvää toisen eteen, niin miten siinä voi ikinä sitten edes ajautua parisuhteeseen? Ei varmaan mitenkään. Pitäisi olla jääkuningatar, mutta silloinhan jää yksin? Vain saavuttamattomana kelpaisi. Vitsit, kyllä koko rakkaus on mulle vielä suuri mysteeri! Mä vaan haluaisin antautua kokonaan rakkaudelle. Saada jonkinlaisen sadunomaisen tunteen ja yhteyden.

Ladataan...

Pages