Eilen oli äitienpäivä.

Äitiys on mun mielestä maailman parasta. Voin onnitella itseäni ihan suht ok onnistuneesta työstä tähän asti. Ja onnea kaikille muillekin äideille ja äidinmielisille. Äitiydestä unelmoiville ja unelmien särkyneisyyden kanssa kamppaileville extratsempit!

Kolmea lasta olen kasvattanut ja kasvatan edelleen.
Vanhemmuus on yksi elämän vaikeimpia töitä, mutta myös ehdottomasti arvokkain ja ihanin asia.

Jo nuorena ajattelin, että haluisin vaikka 12 lasta. Elämän olosuhteiden ja totaaliyksinhuoltajuuden takia se jäi kolmeen. Jos asiat olisi ollut toisin, niin uskoisin, että vielä toivoisin sitä viimeistä kahdettatoista lasta tässä nyt näinä aikoina.

Ajattelen aina, että mun elämän onnellisinta aikaa oli kun mun lapset ja extralapset (eli läheiset lasteni serkut) olivat vauvoja-taaperoita-pikkukoululaisia. Ja näen oman identiteettini aina pikkulapsen äitinä. Oli kova paikka kun viimeiset rattaat jäi pois. Näen mut aina työntelemässä omia pieniä lapsiani vaunuissa.

Tietenkään äitiys ei siihen lopu, vaan on koko loppuelämän matka.

Mut onhan se niin, että sitä hyödyllisempi, tarpeellisempi ja tärkeämpi olo itselle tulee itsestä, kun mitä pienempi lapsi tarvitsee sua koko ajan lähelleen. Kaipaan sitä tunnetta 🩷

Vaikeinta äitiydessä on kun lapset kasvavat eikä tarvitse mua enää niin paljon ja samalla tavalla. Itsenäistyminen on kuitenkin luonnollista ja yleisesti varmasti tavoitekin. Mut äidille se on kova paikka.

Ja vaikuttaa tietenkin vielä myös se, kun mulla on ikuinen vauvakuume. Ja alan potemaan sillä tavalla ikäkriisiä, että mietin, että tässäkö tämä elämä jo oli, eikö elämällä ole mulle enää mitään tarjottavaa. Olisi kiva saada lisäaikaa. Tavallaan uusi elämä vielä uusien pikku taaperoiden myötä. Nyt jotenki ymmärrän tosi hyvin sen toinen kierros ja iltatähdet -asian. 

Tämä ei tietenkään ole yksi ainoa oikea tunne ja totuus. Pelkästään mun oma näkemys ja kokemus.

Mitään muuta en olisi maailmassa niin mieluusti kuin äiti mun ihanille lapsilleni 🖤🩷🩷

Huomasin, että edellisestä kirjoituksestani on lähes kaksi vuotta.

En taida kirjoittaa tänne enää mitään parisuhdeasioita, jos ne nyt jotain satuttaa, vaikka tämä onkin anonyymi blogi. Monet silti vääristelee ajatuksissaan tai kirjoituksissaan mun asioita, vaikka ihan oikein sanoin omasta näkökulmastani olen niitä kirjoittanut. Itsehän en sitä päätä miten joku tänne sitten esimerkiksi kommentoi. Sinä ’Laurin’ tuttu, kuka tätä luet, niin voit täällä laittaa suoraan kommenttia mulle, jos jokin on liian pahasti sanottu ja sun mielestä täyttää rikoksen merkit. Korjaan sitten asian, koska se ei missään vaiheessa ole tarkoitukseni. Mulla on vielä tallessa screenshotit viesteistä missä Lauri on antanut luvan blogiin, ja hänestä se oli vaan hyvä juttu, että puran asiat täällä itseäni auttaakseni, ja sanoi jopa, että saan haukkuakin.

En silti halua tarkoituksella haukkua, vaan yritän kertoa asiat asiallisesti ja omien kokemusten mukaan ja miltä ne musta tuntuu tai tuntui.

En halua tässä kenellekään mitään pahaa kuitenkaan. Alunperin tein blogini itselleni terapiaksi ja eron ja suhteessa vaikeiden asioiden käsittelyn tueksi.

Uteliaille tiedoksi; Olemme Laurin kanssa yhdessä. Pari päivää sitten oli uuden alun ensimmäinen vuosipäivä, ja ensi kuussa tulee 11 vuotta ensitapaamisesta. 🩷🖤

Harvemmin ehkä parisuhteet on koko ajan pelkästään helppoja.

Koulujen päätös takana, ja some täynnä hehkutuksista lastensa loistavista arvosanoista. Paljon onnea heille ja tottakai saa tuntea ja näyttää ylpeytensä. Mutta koska mä en kuulu tuohon osaan ihmisiä, niin keskityn tähän nyt siltä toiselta kannalta.

Mulla ei itselläni ole mitään taitoja, en ole missään lahjakas. Jossain vaiheessa olin vain lahjakas pänttäämään. Että pikku hetkeksi opin asiat. Mistä ei tietenkään ole loppuelämän hyötyä. Mun lapset on muutoin munlaisia pitkälti, muttei pidä myöskään panostamista ja pänttäämistä tärkeänä. Hyviä ihmisiä he on silti vaikkei olisi ysejä ja kymppejä saanut, vaan olisi vain harva kasi, mutta kutosia ja seiskoja sitäkin enemmän. Heistä pitää olla ylpeä, jos saa pysymään kutosessa eikä laske vitoseen.

Nykyään ei ole myöskään niin, että pääsipähän edes luokalta. Koska nykyään lähes aina  päästetään seuraavalle luokalle, vaikkei taidot sitä vastaisikaan. Joskus ehdotin jopa itse yhdelle lapselleni luokalle jäämistä, kun ei lukenut läheskään ikätasoisesti. Mutta ei. Heidät halutaan silti päästää seuraavalle luokalle opettelemaan uusia vaikeampia asioita, vaikkei edellisen luokan perusasiatkaan ole hallinnassa. Siitä tulee se kierre, että koko koulu-ura on vaikea. Mitä ei välttämättä olisi, jos olisi voinut jättää ekalla luokalleen.

Noh, sitä tämä nykymaailma on.

Mä ennen vanhaan ajattelin, että käyttäytyminen olisi turhin koulunumero. Koska se oli muka helppo ja kaikki saisi automaattisesti vähintään kasin aina siitä. Vaikkei se niin ole tietenkään. Nyt aikuisena pidän sitä numeroa kaikkein tärkeimpänä ja sisällyttäisin siihen monta asiaa, mitkä mielummin numerottaisin kuin oppiaineet. Huomioonottavuus, ystävällisyys, sosiaalisuus, sosiaaliset käytöstavat tilanteet huomioiden, rehellisyys, kaveritaidot, uskollisuus, luotettavuus, yrittäväisyys, että jaksaa kokeilla eikä heti lannistu, on mukava ja kiva kaikille, ei tee mauttomia vitsejä, tottelee opettajia, ei suutu häviämisestä, antaa muille tilaa, osaa kuunnella, jopa puhekieli ettei kiroile ja puhu rumia ja hauku. Jos lapsi osaa nuo asiat, eli olla vain hyvä ihminen, se on paljon tärkeämpää kuin osata jokainen matikkalasku oikein ja tietää äidinkielen sijamuoto on kyseessä tai mikä välimerkki kuuluu. Paljon tärkeämpää kuin muistaa kasvilajit ja lintulajit tai historiallisten tapahtumien vuosiluvut.

Toki nuokin on tärkeitä osata jotenkin, mutta täytyykö muistaa ja osata täydellisesti, eli 9 tai 10 numeroihin riittävästi?

Ja onhan niitä stipendejä ONNEKSI myös tuontyylisistä taidoista eikä vain koulumenestyksestä. Mutta jos tietystä määrästä vain yksi lapsi saa ystävällisyydestä kunniamaininnan, niin ei se muista ystävällisistä ja reippaista lapsista tunnu onnistuneelta, jos todistus on sitä seiskan luokkaa. Niistä oppiainefiksuista kuitenkin on jo paperilla todistuksessakin numeroin sitä ylpeyden aihetta.

Mut on ehkä totutettu aikoinaan siihen ajatukseen, että numerot merkitsisi paljon. Mun aivosto ajattelee numero kahdeksan ok:ksi ja vaan ysin ja kympin hyväksi numeroksi, ja kaiken muun huonoksi. Eli kaikki mun lapset on lähes kaikessa olleet aina ’huonoja’. He eivät ole ikinä olleet sillä tavalla koulufiksuja, vaikka ainakin alussa yritin kovasti siihen kannustaa, totutusti. Koska niin kuuluu. Täytyisi saada vähintään kasia.

Noh, tiedän, että pitää yrittää ajatella eri tavalla. Olenhan itsekin jäänyt täysluuseriksi. Itsestä helposti ajattelee noin. En mä muista, etenkään lapsistani, ajattele niin.

Ja oikeestaan mietin, että tärkeimmät asiat elämässä mitä pitäiskin arvostaa ja antaa vaik siitä numeroita kannustukseksi, niin ois tärkeintä et luotettavuus sais kympin, kiltteys kympin, reiluus kympin, rehellisyys kympin, kunnioitus kympin. Se, että yrittää noudattaa ohjeita, kuuntelee muita, kuinka puhuu muille jne. Se, että osaa käyttäytyä tilanteissa niihin sopivilla tavoilla. Että jos ne asiat olisi kympin tai ysin tasolla, niin se olisi tärkeämpää kuin mitkään matikat, historiat, kielet ja äidinkielet, tai mitkään taiteet.

Mulle tämä on iso asia varmaan siksi, koska itseä on aina harmittanut, kun en ole lahjakas missään. Niin toki toivoin, että edes joku mun lapsista voisi edes vähän loistaa jossain.

Mutta oikeasti moni muu asia on paljon sitä tärkeempää. Kunhan tietää miten olla hyvä ihminen, sen pitäisi riittää. Riittää, että he loistavat käyttäytymisessä, tavoissa ja hyvissä arvoissa.Tämä olisi hyvä muistaa aina.

Mä kuitenkin olen ihminen kuka liikaa vertaan. Se ei ole hyvä. Ei pitäisi verrata. Joten muhun kolahtaa paljon ne ’lapseni saivat loistavat arvosanat’. Tiedän, se ei ole multa pois. Tai muilta pois. Ja itsekin ehkä siinä tilanteessa hehkuttaisin asiaa. Mutta nyt tuli tunne, että miksi en ikinä opi, etten  avaa somea päättäjäisaikaan kun se tuo mulle vain pahan mielen. Ja se kun siitä avautuu, niin saa aina muka-tsempin mikä alkaa ”olisit tyytyväinen…”. Monessa asiassa mulle aina yritetään sitä toitottaa, mutta se ei tosiaan tsemppaa,vaan se on huonoin tuki, mitä voi sanoa. Olisit tyytyväinen. Just. Tulee tunne, että on kiellettyä tuntea näitä tunteita mitä tunnen.