10. luku

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista

Iso paha sohva

No, seurustelu ei ollut yhtään sellaista kuin odotin. Enkä tiedä mitä edes odotin, koska mulla ei ollut aikaisempaa kokemusta. Meillä oli useemman kerran kriisejä. Ja mun mielestä jos joku mättää, niin sanon siitä; avaudun ja itken. Mutta mä haluan selvittää asiat niin, ettei mikään jää vaivaamaan. Lauri joku kerta tuli mustasukkaiseksi siitä kun niiden treeniksellä nojasin sohvaan. Istuin itse lattialla ja nojasin sohvaan, millä istui yksi heidän bändin jäsen. En koskenut siihen, enkä ollut hänen vieressä, eikä mun katsekaan ollut sen suuntaan. Laurin mielestä mä nojailin siihen soittajaan ja flirttailin sille. Nojailin ’sillä tavalla’. Välillä näissä riidoissa Lauri veti lapsensa äidin, Patrician, mukaan niin että vertasi mua siihen. Kuulemma Patriciakin ’nojaili’ ja mitä siitä sitten kävi. Ja joistain jutuista mitä puhuin niin sanoi että ’Patriciakin sanoi noin, mutta..’ En sitten tiedä, että jos mä olen jollain tapaa muistuttanut Laurin mielestä lapsensa äitiä, niin jotenkin tullut mun kautta sitten huonot muistot mieleen. Mutta me ollaan eri ihmisiä ja nämä on eri suhteet ja mä en ollut pettämässä tai mitään. Ja mä olin kuulemma vielä ’pahempi’, koska mä nojailen ja puhun vaistomaisesti mitään tarkoittamatta. Että koska en tee niitä edes tahallaan, niin en pysty niitä lopettamaan, koska se on luonnollista mua. Tämä outo selitys on jotenkin jäänyt mun päähän, en ollut ikinä kuullut mitään vastaavaa. Eli jotta olisin toiminut oikein, niin mun olisi pitänyt lopettaa olemasta oma itseni. Enkä mä edes osaa flirttailla. Hän kuitenkin siis möksähti sohvaan nojailustakin ihan ilman syytä. Kyllä mä sen jälkeen opin, että se oli sohva johon ei voi nojata. Mun mielestä moni tällainen vastaavanlainen pikkuasia aiheutti liian suuren haloon. Mutta toisille toki pienet asiat on isoja asioita. Onhan mullekin, mutta erilaiset asiat.

En nyt halua, että tässä jäisi huonoa kuvaa Patriciasta. Mä en ole kuullut heidän melkein kymmenen vuoden pituisen suhteensa eroon kuin vain Laurin kannan asiasta jotenkin ympäripyöreästi. Joten, en todellakaan ajattele häntä huonona ’pettäjänaisena’. Siihen on varmasti ollut hyvät syyt, mikä on ajanut tuohon seuraukseen. Itseasiassa olen itsekin tutustunut Patriciaan ja mun mielestä hän vaikuttaa kaikin tavoin hyvältä tyypiltä. Mä kyllä tulen hänen kanssaan hyvin juttuun.

Ensimmäinen kerta kun alan seurustelemaan, ja otan ainoaksi poikaystäväkseni ikinä, sellaisen kenen kanssa ei ole normaalista seurustelusta tietoakaan. Mä en normaalia edes odottanut. En ajattele, että kumpikaan meistä olisi kovin normaaleita ihmisiä. Ja vaikken ensikertalaisena parisuhdehommista tiedäkään mitään muuta kuin sen epätodellisen puolen mitä elokuvat ja tv-sarjat näyttää, niin en mä tällaista odottanut. Jo viikon seurustelun jälkeen puhuin kavereilleni, että tiedän, että sitten jos joskus kahdenkymmenen vuoden päästä erotaan (pidin lapsellisesti kuitenkin kiinni tuosta sovitusta kahdestakymmenestä vuodesta) niin joudun aloittaa terapiat sen takia kun se tuhoo ja pidättää mua niin paljon. Ja etten enää ikinä pysty tätäkään vähää luottamaan itseeni ja sitten enää muihinkaan. 

Ja missä nyt sitten olenkaan? Juuri tässä tilanteessa, mutta paljon paljon odotettua aikaisemmin. Eikös tuoreen parisuhteen pitäisi olla vain happyhappyjoyjoy -elämää?  Mä en todellakaan voinut sanoa olevani onnellinen. Hänen käytökset ja kohtelua mua kohtaan ja epävarmuuden näkyvyys vaikutti mun mieleen koko ajan, niin että jatkuvasti mietin ja vaivasin sillä päätäni. En kyllä saanut tietää mitä on se suhteen alkuhuuma, mistä ihmiset yleensä puhuvat. Meillä oli vain alkukriisit.

Mä mietin, että pystynkö elämään sen mustasukkaisuuden kanssa, kun mä en itse edes tee yhtään mitään väärää, ja se kahlehtii mua liikaa, kun mietin, että voinko edes vastata mitään kenellekään miespuoliselle. Ja sitten kun Lauri luulee, että mä toimin väärin, niin hän ’kostaa’ sen mulle. Kuten sohvaan nojaamisen puristelemalla siskoni tissejä ja peppua. Mutta, että kun mä nyt aloin tähän, niin annan kaikkeni, enkä luovuta. Mä en todellakaan luovuttaisi, ennenkuin kaikki mitä asian eteen voi tehdä, on tehty. 

Ajattelin myös, että ehkä sillä on jokin syy, etten ole ollut ennen parisuhteissa. Ehkä mua ei ole tarkoitettu parisuhteisiin. Vaikka olen kyllä sitoutunut ja luotettava ja ihan kaikkea mitä pitää olla, mutta Laurin mielikuvitus ja liiallinen mustasukkaisuus pilaa kaiken. Meillä piti olla vaan kivaa ja ihanaa ja täydellistä yhdessä -niinkuin aiemmin. Laurin piti olla mulle se The One. Niin miksi tämä sitten on tällaista? Oppiiko hän ikinä luottamaan muhun? Ja niin, että hänkin antaisi meidän suhteelle jotain muutakin kuin vainoharhaisuutta ja aihetta riitoihin.

Nämä siis ovat oikeasti ajatuksiani jo viikon seurustelun jälkeen. Olin näitä kirjannut ylös, ja lunttasin nyt sieltä.

Tietysti meillä oli jotain hyvääkin, en mä muuten olisi pitänyt toivoa suhteen tulevaisuudelle yllä. Mä todellakin näin enemmän hyvät kuin huonot asiat, ja keskityin hyviin asioihin. Ne merkitsi mulle enemmän, niin siksi huonoista huolimatta olisin jaksanut ja yrittänyt -ehkä ikuisuuden.