13. luku
Olen käsitellyt luvuissani nyt pääpiirtein suunnilleen kaiken oleellisen. 13 on hyvä numero niin saa toistaiseksi jäädä viimeiseksi. Jatkan kyllä kirjoittelua täällä, no koska on mulla edelleen samat hankalat olot. Ja mulla varmasti tulee tarve käsitellä jopa samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Mutta mä jätän tarinan auki. Kukaan ei voi tietää tulevaisuutta. Ja haluan uskoa, että elämällä, universumilla, Jumalalla ym. on jotain hyvää mua varten vielä tarjolla. Pakko olla, koska mäkin oon kaikin puolin hyvä ihminen. Ei ihmisten kuulu olla aina yksin, jos se ei ole oma valinta. Mä olen just nyt ihan tosi yksinäinen. Lapset ja kaverit ei paljon laske yksinäisyyden ’lukuarvoa’, koska mulla on niin tosi vahvana se tyhjä aukko rakkaudelle. Ja oon sitä mieltä, etten, ainakaan minä, voi hyvin niin kauan kun perhe, työ, vapaa-aika, rakkaus ei ole tasapainossa, ja tällä hetkellä mulla on vain perhe, siis vain lapset, sekä minimaalinen vapaa-aika minkä silti koen olevan liikaa, koska ei ole ihmistä kenen kanssa sen viettäisin.
Eron jälkeen
Pian on jo puoli vuotta erosta. Edelleen tuntuu samalta kuin viikko tai 2 kuukautta erosta. Edelleen tuntuu pahalta. Erosta toipuminen voi kuulemma viedä parikin vuotta. Luulen että mulla voi jopa parikymmentä vuottakin. Roikuinhan ajatuksissani siinä laulajassakin melkein sen aikaa. Mä en usko että laastarisuhteet tai säätämiset tai edes uuden vakavan rakkauden hakeminen auttaa pääsemään yli, vaan olen asioiden käsittelyn kannalla. Muut ’suhteet’ mielestäni vähän niinkuin masennuslääke, että siirtäisi vaan tunteiden käsittelyä. Ja käsittely on tärkeä prosessi. (Mä olen muutenkin hyvin lääkevastainen ihminen.) Jostain olen myös lukenut että ylipääseminen kestää sen aikaa kuin suhdekin oli. Olen surrut jo yli sen ajan kun oltiin yhdessä. Vai lasketaanko tässä siitä ajasta kun tajusin viime kesänä olevani ihastunut, tai se aika mitä ollaan tunnettu, ja ehkä jotain säpinää siinä.
Musta tuntuu että mulle on tärkeää käsitellä perusteellisesti. Laurille ei. Musta monesti aiemminkin tuntui, ettei hän ole oikein käsitellyt kunnolla eroaan Patriciastakaan. Että hän jotenkin sulki sen vihaan, katkeruuteen. Mutta myöhemmin hän vaikutti olevan enemmän sujut sen kanssa, eikä enää puhunut vaan huonoa lapsensa äidistä. Musta tuntui, että se oli ollut hänen ainoa merkittävä suhteensa. Ja tottakai se oli sattunut kun kaikki loppuikin. Toivoin tietenkin, että mä olisin ollut hänen toinen merkittävä suhteensa. Hän oli mulle ensimmäinen, ja mua toden totta harmittaa kun kaikki loppui niin aikaisin. Ja tuntuu epäreilulta ettei hänen täytynyt käsitellä musta luopumista ollenkaan. Ehkä kaikki tästä ajattelee sen niin, että no siksi koska mä en merkinnyt sille mitään niin on helppo jatkaa ja päästä yli. Mä en tiedä. Luulen että hän sisimmässään tuntee jotain, ainakin että silloin aiemmin tunsi. Ja hänellä nyt on helpompi tapa vaan kylmettää kaikki, ettei tarvitse mitenkään käsitellä.
Mutta mä saan ja pitää tehdä niinkuin itsestäni tuntuu. Ettei kukaan voi siinä mua käskee ja määrittää mikä on oikein ja aikarajaa milloin täytyy jatkaa eteenpäin. Että jos mä haluun roikkuu siinä 20 vuotta niin sitten teen niin. Tietenkin teen sen niin että olen Laurille siinä mahdollisimman vähä häiriöksi, mutta oman pääni sisällä. Mun oman pääni sisältöön ei voi vaikuttaa muut kuin minä itse. Lila kyllä sanoi että saan roikkua näissä oloissani vaan sen kaksi vuotta ja sitten pakottaa mut irti ja eteenpäin. No mä en voi tietää vielä tulevaisuuden olojani, eikä kukaan muukaan.
Meidän koko juttu meni ihan väärin. Ehkä me sit kuitenkin alettiin siihen ihan suinpäin, vaikka tuntuikin että kaikki eteni hitaasti.
Mä vaan olisin halunnut rakkautta, vastarakkautta. Mutta kaikki tämä tarkoittaa sitä, ettei hänen tunteensa mua kohtaan vahvistuneet. Kun vain loppui. Jos hän olisi musta välittänyt, niin olisi tullut tuon kymmenen kilometria vaikka kävellen meille, eikä valittanut busseista. Jos haluaa niin löytää ratkaisut, jos ei halua niin löytää vain ongelmat. Lauri näki näissä vain ongelmat. Tuntuu siltä että koko juttu oli ihan turha. Turhaan tutustuimme, turhaan olimme kavereita, turhaan seurustelimme, koska millään ei ollut mitään merkitystä. Kaikki sen kanssa oli ihan turhaa. Ihan kuin olisin ollut hänelle vain roska jonka voi vain heittää pois. Mun mielestä ihmisiä ei kohdella näin. Ei etenkään silloin, jos on väittänyt jossain vaiheessa tuntevansa jotain enemmän.
Olisin muutenkin suhteelta halunnut aktiivisempaa päivittäistä yhteydenpitoa. Mutta taas yritin parhaani ja yrittää ymmärtää ja olla ahdistamatta ja antaa rauhaa ja omaa tilaa. Jos hänkin oli kuitenkin loppujen lopuksi sitä mieltä et meillä oli liian vähän kaikkea niin miksi hän ei yrittänyt enempää. Luulisi, että hän tunsi mun luonteen etten mä ahdistuisi mistään yhteydenpidosta, ettei mun kohdalla sitä tarvitse varoa. Hänen olisi pitänyt yrittää enemmän jos olisi halunnut tiiviimmän yhdessäolon. Se ei oikeesti ollut musta kiinni. Tuntuu, ettei mikään koko suhteessa ollut musta kiinni. Ja oikeasti, ne syyt mitä häneltä olen kuullut eroon, niin mä olisin keksinyt ratkaisut kaikkeen. Olisin kyllä voinut vaikka muuttaa sinne hänen alueelleen jos olisimme vielä jonkin aikaa katselleet suhdetta eteenpäin. Kun ei mua mikään sido missään, paitsi lapset, mitkä olisi tietenkin muuttanut mun mukana. Mulla olisi ollut vastaukset ja ratkaisut ihan jokaiseen ongelmaan, mutten saanut edes mahdollisuutta korjata niitä.
Jos kukaan ikinä enää mua saa, silloin 20 vuoden päästä jos oon valmis uuteen suhteeseen, niin se joku on kyllä onnellisessa asemassa. Jos vaan osaa siitä nauttia. Mutta mä oon järkkymätön rakkaudessa ja täysin sitoutunut eikä todellakaan olisi vaaraa että pettäisin tai toimisin väärin. Mulla on vahva luonteen lujuus näissä asioissa, jos niin voi sanoa. Vaikka muuten osaan tulla puolitiehen vastaan. Oon edelleen sitä mieltä, että oon kyllä ihan paras tyttöystävä.
