2. luku

Tapaaminen

Pidän tämän tarinan kannalta merkittävänä päivänä yhtä vuoden 2014 kesäkuun lopun torstaita, kun menin lasteni kanssa bussiin. Takapenkillä istui yksi mies lapsensa kanssa. Mä huomasin ne, ja lapsenikin välillä kuikuili taaksepäin. Huomasin, että tällä hänen muutaman vuoden ikäisellä lapsella oli mustaa kynsilakkaa. Se oli musta siistiä. Mäkin olin lakkaillut lasteni kynsiä (sukupuolesta riippumatta) mustaksi pienempänä. Se mies jäi mun mieleen, se oli ulkoisesti sopivalla tavalla tyyliltään erottuva, persoonallisen näköinen. Just mun tyyliä. Mutta ajattelin tietenkin että on varattu. Tämä väärä mielikuva tulee lapsellisista ihmisistä helposti, että olettaa niin, vaikkei siitä tietenkään pitäisi olettaa mitään. Ehkä mustakin oletetaan, eikä siks mua lähestytä? Kun lasten kanssa useimmiten liikun. He jäivät pois bussista aiemmin kuin me, ja katsoin ikkunasta niin pysäkillä oli vastassa nainen, lapsen äiti, niin oletin. Ja niin se olikin.

Seuraavana päivänä olin ylllättynyt kun sain häneltä facebookissa viestiä. ”Moi, oot söpö. T. Salainen ihailija & pieni lapsi”, ihana, viaton, suloinen pikkuviesti. Ääää, mitä mä vastaan, oli ensireaktio. Kunhan juteltiin, tutustuttiin. Mä olisin halunnu tavata jo heti, mulla oli harvinainen vapaailtakin. Mut hänellä oli jo jotain menoa. Mutta tää osui muutenkin niin sopivaan paikkaan, kaveri oli ollut mulle järkkäämässä treffejä erään entisen tuttuni kanssa, mistä halusin kieltäytyä mutten halunnut kertoa miksi, niin sain tästä nyt syyn, koska sanoin, että haluun katsoo yhen jutun kerrallaan ja nyt just tuli yks kiinnostava eteen.

Tämä mies oli jollain tapaa jotain tuttua ja turvallista, mihin olin tottunut, ja musta se oli iso plussa että silläkin oli lapsi. Mutta siinä oli myös jotain erilaista ja mystistä -ehkä se sitten kiinnosti mua. No, pitää ottaa pikkuhiljaa selvää. Hän ei ollut kovin sosiaalinen, ja tuntui viihtyvän yksin kotonaan. Useampia kertoja ehdotin näkemistä, ja vaikutti että hänkin olisi ollut kiinnostunut tapaamaan. Mutta aina oli jotain. Hänen erakoitunut luonne vaikutti ja jarrutti. Kuitenkin silloin tällöin chattailtiin, enemmän tai vähemmän. En muista missä vaiheessa hän mainitsi, että siinä on sillä jokin tyttö pyörinyt jo jonkin aikaa. Ja en muista miten otin sen silloin kun kuulin. En näemmä sen kummemmin, koska kyllä sen muistaisi jos maailma romahtaisi. Ehkä aluksi ajattelin, että häneen voisi tutustua tapailumielessä, mutta sitten siirtyikin heti alkuun jo friendzonelle. Mä en ollut sellainen, että tunkisin mihinkään väliin. Jos hän haluaisi musta mitään kaveruutta enempää niin kyllä hän sitten varmaan heivaisi pikkuhiljaa sitä toista pois elämästään. Eikä hän niin tehnyt, se oli koko ajan siinä pyörimässä. Vaikka hän sanoi aina ettei ne seurustele, eikä kovin nätisti ikinä puhunut siitä tytöstä. Tuli vähän sellainen mielikuva, että se pitää sitä siinä kun ei oo muutakaan. Ja ettei edes halua mitään vakavampaa. Että on tyytyväinen asiaan ja tilanteeseen tuollaisena. Mietin, että kyllähän se kertois mulle tai tekis jotain asian eteen, jos haluaisi muuttaa tilannetta, tai että jos edes harkitsis mua mitenkään siihen tilalle tai enempään. Tosi kauan olimme vain tuttavia, jonkin sortin kavereita. Ja silloin se oli ok.

Eri aaltopituudella

Hänellä oli jotenkin ylimaallinen, väärä, käsitys musta. Ainakin musta tuntui siltä useampaan kertaan. Jo silloin alussa hän puhui paljon niin että luokitteli itsensä gammaurokseksi ja mut alfanaaraaksi. Ja että voisin saada millaisen miehen tahansa, jonkun hyvän, suositun, komean ja rikkaan. Ja tuntui että hän mielsi itsensä vastakohdaksi tuollaiselle, ihmetteli miks mä niinsanotusti ylempitasoisena hengaisin hänen kanssaan. En ikinä ymmärtänyt miksi hän ajatteli meidät tuolla tavalla. Mä en todellakaan ole mitään ylempää tasoa. Hän kuvitteli, että olisin ollut koulussa aikoinaan niitä suosittuja tyttöjä, vaikken sitä ikinä ollut. Sanoinkin sen sille että mä oon ollu se oman tieni kulkija, erilainen, outo lintu. Mä olin erilainen kuin muut, enkä mitenkään cool, kun korkeintaan omasta mielestäni. Mun tyyli ei ikinä istunut yleiseen muottiin. Ja olin muutenkin kauan lapsi; kun muilla alkoi teinimeiningit niin mä vielä leikin barbeilla. Ja se ei ollut enää siinä iässä kyllä mitenkään siistiä muiden mielestä, paitsi korkeintaan mun itseni ja joidenkin mun kaverien. Mulla oli useampi hyvä ystävä, ketkä olivat mua muutamia vuosia nuorempia. Kun olin yläasteella, niin mulla oli ala-asteelaisiakin kavereita, ja kyllä mä olin niiden kanssa samalla tasolla enemmän kuin oman ikäisteni.

kuvitus: http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogin tekijälle kiitos piirroksesta!