6. luku

Kirje nro 1

Mä luulin, että meillä olis menny hyvin. Nähtiin välillä ja se loi muhun taas turhia toiveita. Mut joskus kun mä en päässyt vapaalle silloin kun hän olisi halunnut, niin oli nähtävästi vastannut Inkan takaisinpyytelyruinausviesteihin ja otti sen taas sinne. Vaikka sen piti olla niin ettei enää tapailisi häntä. Mä en vaan tajua enkä ymmärrä tätä koko juttua edelleenkään. Ei normaalit ihmiset vaan toimi niin, että jos ei saa haluamaansa seuraa just sillon kun haluaa, niin voikin ottaa toisen ja muuttaa kaikki suunnitelmat. Koko ajan mun ’virheenä’ on varmaan ollut siis se, etten pysty olemaan koko ajan saatavilla. Luulisi kyllä, että ihminen kenellä itselläänkin on lapsi, niin ymmärtäisi tässä asiassa lapsellista toista ihmistä. Vitsit, tulee nyttenkin kirjoittaessa paha mieli, ihan kuin kaikki vika mikä meillä meni mönkään olisi mun lasten vika. Ja ei, sitä en hyväksy. Sillä mikään ei ole ikinä lasten syy. Pitää ajatella vain, että hän on vain hankala, ymmärtämätön ja joustamaton ihminen. Muiden kyllä tietenkin täytyisi joustaa hänen halujensa mukaan.

Mulla oli tulossa pian vapaaviikonloppu ja olisin halunnut silloinkin sen viettää hänen kanssaan, mutta nyt kun hän oli Inkan ottanut takaisin siihen niin ei hänellä ollut mulle aikaa, oli sen viikonlopun hänen kanssaan ja sitten huomasin facebookista, että he ovat parisuhteessa. Oikeesti mä olin saanu siitä sen kuvitelman, ettei hän olisi sen kanssa yhtään tosissaan. Sen olisi kyllä kuulunut kertoa mulle tästä suunnitelmasta ja käsitellä ensin meidän juttu loppuun. Ei siitä ollut montaa viikkoa kun mä luulin että  me yritetään ja luulin että meillä menisi hyvin ja tosiaan olisi pikkuhiljaa menossa tohon suuntaan. Ja sit se on hetkessä ottanu siihen ’mun tilalle’ sen ketä on mulle pelkästään haukkunut koko sen ajan kun oltiin tunnettu. Siis no, ei tollaista oikein ymmärrä. 

Me oltiin suunniteltu yhteisiä synttärijuhlia, kun on lähekkäin synttärit. Halusin perua sen. Jotenkin ei tuntunut järkevältä. En haluaisi hänen tyttöystäväänsä meille meidän juhliin. Hän kuitenkin selitti, ettei toi hänen parisuhde muuttaisi mitään, että voidaan vielä nähdä. Ja oltais voitu ne synttäritkin vielä pitää, eikä hän olisi Inkaa sinne ottanut mukaan. En mä vaan haluaisi, että jos itse olisin jonkun kanssa, niin hän menisi muiden kanssa viettämään synttäreitään eikä ottaisi mua mukaan. Niin kai se peruminen oli reilumpaa kaikille osapuolille. Alunperinkään häntä ei edes koko juhlat kiinnostanut, että alkoi siihen vain mun takia. 

Kysyin, miksi hän alkoi seurustelemaan, niin kuulemma halus vaan pysyvyyttä. Että teki nyt noin vaikkei aio sitä kauaa katella ja että Inkakin tietää ettei hänellä ole mitään tunteita siihen. Ettei seurustelussa olisi mistään kummemmasta kyse. Mä en vaan tajuu miks sit ees pitää alkaa seurustelemaan, jos ei ole tosissaan. Heidän suhde kuulostaa Laurin puolesta ’tyytymissuhteelta’. Inka oli ollut jo vuosia täysin rakastunut Lauriin.

Halusin vielä nähdä hänet, sanoin että sen se on edes mulle velkaa, että teki kyllä tosi väärin kun alkoi tohon vaikka kaikki meidän välillä oli vielä kesken. Halusin selvittää kaiken, ettei mikään jää vaivaamaan ja että koko juttu saa päätöksen. Kirjoitin Laurille käsinkirjoitetun kirjeen, ja annoin hänelle synttärilahjan minkä olin hänelle hankkinut. Ajattelin että tämä olisi nyt viimeinen kerta kun tapaamme. Oli tarkoitus puhua livenä kaikki asiat, mutta en osannut siinä. Onneksi oli se kirje siltä varalta. Annoin sen, niin hän luki sen sitten kotonaan illalla. Olin aloittanut sen kirjeen jo ennen hänen tuoretta parisuhdettaan, niin olisin ollut siinä muutenkin kertomassa hänelle tunteistani. Kun olin kyllästynyt säätämiseen ja jahkailuun.

Kerroin kirjeessä ihan kaiken mitä mielessäni oli, ja mietin miksi ja miksi ei ja mikä meni vikaan ja miltä musta tuntuu. Lauri vastasi mun kirjeeseen, että on mun kanssa samoilla linjoilla. Antoi vain olla kun ei saanut multa selvää signaalia. Ja Inka on helppo ja tykkää siitä että asiat on helppoa. Että yrittää nyt sen kanssa jonkin aikaa, mutta tietää sydämessä ettei hän oo sille oikea. Lauri sano et mulla ja sillä on kipinää, aina ollut (myöhemmin erotessa sano kyllä ettei mitään sellasta oo ikinä ollutkaan), ja yrittää vaan teeskennellä ettei olis. Että hän näkee mua pintaa syvemmälle ja tuntuu kun aurinko alkais paistaa kun mä tuun huoneeseen ja nauran ja hölmöilen ja oon oma itseni. Ja että lapset olis tosiaan ollut vain järjestelykysymys. Ja että se teki valinnan mikä nyt vähän kaduttaa, mutta toivoo et sit kun (KUN!) hän jättää sen, niin että mä olisin vapaa.

Vaikka kaikista ehkä tuntui että Lauri vaan pelleilisi meidän molempien kanssa, mä jotenkin tunsin, että hän oikeesti välittää musta. Ja ehkä siitä toisestakin, mutta jotenkin eri tavalla. Nyt vaan kävi näin, ja mun on oltava kaikki tai ei mitään -periaatteella. Ja nyt se oli se ’ei mitään’, meidän kaveruus päättyi. Ei siihen enää olisi paluuta normaalisti tunteiden tunnustamisen jälkeen. Tuntui, että hän ymmärsi jokaisen lauseen mun seitsemänsivuisesta kirjeestäni. Ja että ehkä hän ymmärtää, miksi en halua olla enää tekemisissä. Jotenkin musta tuntui, että kaikesta huolimatta hän tuntisi mua kohtaan samalla tavalla kuin mä häntä kohtaan (vitsit mikä cry-baby mä oon, itkee vollotan tässä kirjoittaessani ihan hulluna). Mä tarkoitin kaikkea mitä sanoin siinä, tai missään muussa myöhemmässäkään kirjeessä, ja tarkoitan sitä kaikkea edelleen. Tuntui vaan, että nyt täytyi irtautua Laurista kokonaan, koska muuten sattuu vielä enemmän (voiko tätä enempää kylläkään edes sattua?). Tuntui kuin olisin itse eronnut. Vaikkei edes oltu yhdessä. Mietin asiaa koko ajan. Ja joka päivä olen ikävöinyt häntä.

Uskoin, että silti mulla olis erityinen paikka Laurin sydämessä, niinkuin sillä on mun. Ja että monet vaan valitsee järjellä eikä tunteella, että saattaa ottaa parisuhteeseen sellaisen henkilön kuka on helppo ja vähän tylsäkin. Mutta aito rakkaus ei ole itsestäänselvyys, eikä sitä ole aina helppo löytää, ja sen eteen pitää tehdä töitä. Hän meni sieltä mistä aita on matalin. Ajattelin, että silti meidän välillä on tunteita, ja kaikki kyllä tapahtuu sitten kun ajoitus on oikea. Että me molemmat kuitenkin tunnettais mein välillä oleva kipinä ja yhteys. Että se olis ainutlaatuista, ja selittämätöntä eikä se koskaan katoa. Se on ja pysyy vaikka tilanteet muuttuisivat. (Olin väärässä, näemmä kaikki on kadonnut, tai niitä ei ikinä ollutkaan.) Sen piti olla sitä sielujenkemiaa.

Tyhmää tietenkin, kun tuntuu, että mä kärsin siitä, kun Lauri teki päätöksen jonkun muun kuin sydämen perusteella. Mä olin ajatellut, ettei Lauri ole jättäjätyyppiä, ettei se tuu sitä jättämään ilman mitään kunnon syytä, vaikkei tuntiskaan sitä sydämessään oikeeks (jatkossa huomasin, että sille ei oo ongelmia jättää). Musta tuntui että Inka on vain välivaihe. Joku välivaihe mikä hänen pitäisi vain kokea, jottei siihen myöhemmin enää tarvitse palata (taisin sittenkin mä olla sille se mikä oli pelkkä välivaihe). En vaan osaa ajatella että Inka olisi se lopullinen. Mielummin niin, että kokeilee sen ennen mua, että vois sen jälkeen keskittyy muhun, eikä se tulisi meille myöhemmin esteeksi. Niin ei harmittaisi, että se jäi kokeilematta. Että mielummin mä olisin se jälkimmäinen, se lopullinen. Mutta koko mein juttu on ollut koko ajan niin monimutkainen. Mein molempien olis pitäny puhuu aikasemmin ja avoimemmin tunteistamme, ja näyttää se. 

Mun piti olla olematta mitenkään tekemisissä Laurin kanssa, mutta menin kuitenkin parin viikon päästä heidän levykuunteluun. Hän oli siellä Inkan kanssa. Lauri ilahtui mut nähdessään. Sanoi, että oli melkein alkanut itkee kun tajusi, että mä oon siellä. Hän oli luullut, että vihaan sitä. En mä sitä ikinä ollut niin tarkoittanut. En todellakaan ole ikinä vihannut. Päinvastoin. Inka oli väittänyt, että mä olisin tahallaan ärsyttänyt häntä siellä, niin Lauri kuulemma puolusti mua siinä ja sanoi sille etten mä oo sellainen, että mä oon hyvä ja vilpitön ihminen. Jotenkin ihana kuulla, että kaikesta huolimatta hän tavallaan oli mun puolella. Tämän jälkeen me alettiin taas kaveraamaan. Mutta olin kyllä sanonut Laurille. etten mä sitä kaverina ajattele, että mä haluaisin kyllä enemmän. Mutta jos me nyt silti sitten välillä hengattaisiin. Ja tavallaan, että jos joku tuntuu oikeelta, niin sitä kuuluu tavoitella. Vaikkei sinällään musta olis toisten väliin menemään. Kun tavattiin, ja muutenkin, mä yritin että mä en vaan ajattele sen seurustelevan. Inka olisi mulle kuin ilmaa. 

Muutenkaan en ikinä ole ymmärtänyt miten se voi tykätä musta munlaisena jos se tykkää Inkasta Inkanlaisena. Meissä ei ole mitään samaa.

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista