Sinkun elämää (kirja)

 

Luin juuri Satu Väisäsen kirjoittaman Sinkun Elämää -kirjan. Siinä puhuttiin paljon, ja asiaa. Aloitin kirjan jo täällä, joten olen ollut nyt aika hidas lukija.

Kirjassa kerrottiin just siitä kun ihmiset sanoo sinkulle aina että ensin täytyy olla tyytyväinen ja osata olla itsekseen, ennenkuin voi olla sitä toisen kanssa. Aina satelee niitä muka-fiksuja neuvoja. Siinä sanottiin tähän ”Minua kehotettiin muun muassa olemaan vielä lisää yksin ja selvittämään asioitani, jotta voisin saada parisuhteen (olen ollut lähes koko elämäni yksin ja selvitellyt aika hitosti asioitani).” Voin täysin samaistua tuohon. Uskon, että jossain vaiheessa tulee raja vastaan, missä yksinoleminen ja yksinäisyys ei enää auta. Mä olen ylittänyt sen rajan jo reilusti. Ei se tässä vaiheessa vain enää toimi, jos olisi vielä lisää yksin. Mutta muut ei ehkä tajua sitä samoin kun kauan sinkkuna olleet.

Tunsin aika ajoin surullisuuden tunnetta lukien tätä kirjaa. Mietin monesta asiasta, että mullahan on juuri noin. Kirja kuvasi paljon olotiloja ja tilanteita, mitä koen itsekin kokeneeni. Tai jos siellä oli neuvoja kuten ”Ala uskoa, että tulet vielä rakastamaan. Sinua ei ole rangaistu, vaan opetettu”, niin ajattelin, ettei sellainen mahdollisuus ei kuitenkaan ole mua varten. MINUA on satutettu enemmän, se oli pelkkää ilkeyttä eikä mitään opetusta. Mä en oppinut mitään, sain vain pahaa mieltä. Mulle ei oltu reiluja. Mua kiusattiin ja johdettiin harhaan. Mitä tosta olisi muka voinut oppia? Vihaa? Katkeruutta? Päästämään kyyneleet valtoimesti ja jatkuvasti pihalle? Onko nämä asioita mitä haluaisin edes oppia? MINÄ MINÄ MINÄ. Taidan olla vain itsekäs omaan napaan tuijottaja.

Hyvä neuvo mikä kirjassa oli kuinka toimia särkyneen sydämen jälkeen oli se, että tulisi pukea sydämelleen kypärä, ei koko haarniskaa. Koen kuuluvani joukkoon, kuka on pukenut sen koko haarniskan. Tosin mulla oli jo alkujaan, ennen koko suhteen alkamista se haarniska, ehkä siitä kokemuksesta kun tuntui, ettei miehet ole olleet tosissaan mun kanssa ennenkään, mutta riisuin pikkuhiljaa haarniskani pois. Ja ehkä sen kypäränkin. En ehtinyt kauaa olla ilman niitä, kunnes puin ne taas, ja liimasin ne kiinni sydämeeni. Mutta kun suojelee itseään liikaa, niin ei suojele pelkästään mahdollisilta tulevilta sydänsuruilta, vaan myös mahdolliselta tulevalta rakkaudelta. Rikkinäisenä ei kuitenkaan edes tulisi yrittää ’löytää ketään’, koska silloin todennäköisesti pilaisi koko jutun. Jos ei ole valmis antamaan itsestään kaikkea, ei toinen pääse tutustumaan sinuun omana itsenäsi, ja luonnollisesti silloin ei pidemmän päälle syvempi juttu pääse toimimaan.

Tämän kuvassa näkyvän tekstin mukaan kylläkään aika, ainakaan pelkästään, ei ole apu eteenpäin. Olen itsekin täysin tuon kappaleen takana.

Tämä kaikki on vain alkusoittoa tälle kirjalle. Sinkun elämää on täynnä tutulta kuulostavia huomioita ja fiksuja neuvoja. Eri asia tietenkin on, että pystyykö kukakin missä vaiheessa ottaa niitä neuvoja käyttöönsä. Me kun kuljemme niin eri tahtia näissä asioiden käsittelyssä.

Ei tarvitse lopettaa rakastamista. (Tiedät nyt kuitenkin että itse osaat rakastaa, vaikkei toinen vastannutkaan siihen.) Aina on jokin syy, miksi on ihastunut tai rakastunut -vaikka mies olisikin ollut täysi idiootti. Joo, näit eksässä potentiaalin, mutta hän ei käyttänyt sitä jostain syystä, ehkä ei vain pystynyt. Hänestä ei ollut enempään, eikä välttämättä ikinä olisi tullut olemaan. Ja vaikkei koskaan tulisi pääsemään ylitse kaikista traumoista, niin pitää vain hyväksyä ja oppia elämään niiden kanssa. Jos suhde on itselle ollut merkittävä, niin saa ollakin, saa jopa rakastaa. Pettymys jättää jäljet, mutta haavat kyllä paranee. Ei ehkä täysin, ne voi jäädä arville ja niiden arpien kanssa on opittava elämään. Kun haavat ovat sulkeutuneet eikä enää vuoda, niin silloin on valmis eteenpäin. Tulee olla vain itselle armollinen.

Kirjassa luetellaan myös hälytysmerkkejä siitä, että kannattaako toiseen luottaa. Mietin niitäkin lukiessa, että miten olin itsekin niin tyhmä. Melkein kaikki kohdat tuntuu sopivilta, etenkin se miten puhui eksistään (ollako itse seuraava kenestä mies puhuu niin), ja muista ihmisistä. Eli se alentavaan sävyyn puhuminen muista. Suunnittelut (muttei toteutukset), viime hetken perumiset, oleellisten asioiden jättämättä kertomiset, yhteydenpidon hankaluus, ja vastaa epäilykseen suuttumalla tai vastahyökkäyksellä. Jos mies välittäisi, niin haluaisi osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen eikä yrittää saada mua tuntemaan syyllisyyttä. Ja etenkin se muiden naisten tsekkailu seurassani. Luulisi tuossakin olleen jo tarpeeksi syitä. Mutta kun ei. Jos on tyhmä ja/tai ihastunut niin ei kaikkea vain tajua. Se on se halu luottaa ja uskoa, vaikkakin sokeasti. Huomasin nyt olleeni hyvinkin typerä. Tietenkin toisesta kun haluaa uskoa hyvää niin on valmis sietämään niin paljon ja antamaan anteeksi. Jospa hän nyt ottaisi opiksi kun kerran olen siitä sanonut – ja silti toistaa sen asian vielä jatkuvasti.

Se mitä kirjassa sanottiin vastakohdista, kiinnosti mua. Olihan itsellänikin takana suhde hyvinkin vastakohtaisen kanssa itseeni nähden. Introvertin ja ekstrovertin erilaisuudet voivat joko tasapainottaa toisiaan tai sitten ärsyttää. ”Tilanne voi olla win-win: toinen rakastaa puhumista ja toinen kuuntelemista.” Meillä tämä taisi mennä loppujen lopuksi siihen ärsyttämiseen. Erilaisuudessa on tärkeää tiedostaa ja ymmärtää se toisen erilaisuus. Hyväksyä toinen sellaisena ja osata käsitellä sitä, ja mukautua siihen itseään muuttamatta, jotta vastakohtaisuudet pääsisivät täydentämään toisiaan. Jos ei edes yritä ymmärtää toista, niin peli on menetetty. Mä olisin kyllä ollut valmis kasvamaan tässä asiassa ja mielestäni annoin hyvin tilaakin. Ehkä sitten ihan liikaakin.

Yksi asia kirjassa, mikä ehkä nyt hetkellisesti sai mieleni alas oli ”jos ongelmaksi muodostuu se, että asutte liian kaukana toisistanne saman kaupungin sisällä, kyse ei ole ajoituksesta, eikä edes maantieteestä.” Niinkuin mulle hän sanoi vain sitä välimatkaa jne. Ja jollain tapaa olisin halunnut uskoa, että on oikeasti vain niistä asioista kyse, jottei tarvitsi niin itseeni ottaa erosta (vaikka otankin). Mutta kirja kyllä väittää että jos vain haluaa, niin on valmis matkustamaan vaikka minne asti toista tapaamaan, joten mä en vain ollut hänelle se oikea. Ja kyllähän se huomattiinkin, ei ollut kyse nähtävästi siitäkään, ettei hän olisi ollut valmis sitoutumaan. Hän ei vain ollut valmis sitoutumaan muhun. Tosin ammattiauttaja sanoi mulle viime syksynä, että on olemassa sellaisia ihmisiä, joille oikeasti vain on yksinkertaiselta vaikuttavat tavalliset asiat ylitsepääsemättömän vaikeita. Jotkut ei oikeasti kykene liikkumaan ihmisten ilmoilla tai julkisilla, että se on oikeasti heiltä todella suuri ponnistelu, minkä he haluavat ja yrittävät välttää. Hän on varmasti kuitenkin tavannut monenlaisia ihmisiä ja monenlaisia ongelmia. Että tässä nämä asiat menee nyt ihan päinvastoin. En ehkä voi ikinä tietää kumpi olisi ollut tässä asiassa lähempänä totuutta.

Luku tinderkäyttäytymisestä ja viestittelystä oli myös kiinnostava, ja niin totta. Jokainen tindermarkkinoita kokeillut sinkku ehkä tietää sanomattakin, mitä tarkoitan, ja pystyisi samaistumaan ainakin osittain kirjan teksteihin.

En kuitenkaan tiedä, voisinko sanoa oppineeni sinkkuudesta, parin löytämisestä, ylipäätään rakkaudesta mitään uutta tämän kirjan luettuani. Ehkä joskus kun olen riisunut sydämeni haarniskalta, uskallan taas kokeilla näitä keinoja.