Tunnevammageenit

Lähipiirin ’hankalan teinin tilanne’ on laittanut mut miettimään omaa historiaa ja mahdollisia syitä toimintaan. Tämän teinin tilanteeseen en kuitenkaan mene enempää. Olin itse kiltti teini, aloin elää vasta kun muutin pois vanhempieni luota.

Vaikka tietenkin olen iloinen muiden parisuhteista, olen useita useita kertoja miettinyt miten jollain muulla mies tulee lapsettomana usean lapsen perheeseen. Vaikka jos yksi lapsi on erityisen hankala ja vaikuttaa perheeseen, arkeen, parisuhteeseen, kaikkeen. Niin miten se mies siinä silti vain pysyy? Sen on oltava rakkaus. Mä olen tottunut siihen, että mun lapsia ei siedetä tai huolita mukaan. Edes itse lapsen omaavatkaan. Ja siihen, että riitoja ja kriisejä ei selvitetä vaan lopetetaan kaikki. Ja silloinkin jos tuntuu hyvältä ja mukavalta, niin sittenkin lähdetään vain sitä tunnetta karkuun. Luulen, että toi yleensäkin muiden kokemus on se normaali, ja mulla on ollut vain jollain tapaa sairas suhde. Mutta mietin tosiaan, että jos kaikesta vaikeudesta huolimatta kumppani pysyy rinnalla, eikä lähde karkuun, niin silloin on saavuttanut elämässä kaiken ja selviää mistä vain. Mietin että mitä he edes kriiseilee, heillä on toisensa. Itse olisin maailman kiitollisin, jos saisin tuollaista rakkautta. 

Mulla on kai lapsellinen ajatusmaailma siitä, että rakkaus voittaa kaiken. En tiiä miten se on mahdollista, kun en oo nähny siitä esimerkkiä tai kokenut mitään kunnollista rakkautta. Mun vanhemmat ovat edelleen naimisissa, mutten ole ikinä huomannut mitään elokuvamaisia näyttöjä rakkaudesta. En muista, että ikinä olisi mulle tai sisaruksilleni sanottu rakastavamme meitä, tai että meitä olisi edes halattu. Näillä eväillä kun yrittää lähteä kasvattamaan omista lapsista normaaleja, niin voiko siinä onnistua? Ainakin itse yritän parhaani. Oikeasti olen kaikki rakkauden oppini saanut telkkarista. Kaikki kirjeet, ja lahjat ja totaalinen sitoutuminen, kaiken anteeksi antaminen ja ehkä ’vähän’ dramaattinen toimintamalli sopivat siihen oppiin. 

Tämä vertasi mua hankalaan teiniinsä. Mä ehkä sen ikäisenä leikin nukeilla ja kuuntelin Spice Girlsiä -mun mielestä se ei kuulosta kovin hankalalta. Mutta ehkä siis sitä mitä olen myöhemmin ollut. Jos joku mies soittaa kännissä yöllä ja pyytää sinne. No joo, ehkä mä menisin, mutta vain yhden kohdalla. Mä tosiaan edelleen olen liian naiivi ja uskon vain kaiken.

Mä tulin siihen ratkaisuun tämän teinin kohdalla (jos hän muka on kuin minä, koska ei muka ole voinut saada muualtakaan mallia tai sellaista geeniä), että sillä on vain niin huono itsetunto. Hän ei ole ikinä tullut toimeen äitinsä kanssa, ei edes ihan pikkuisena, joten ehkei hän ole ikinä saanut tarvittavaa huomiota, sitä mitä olisi kaivannut saadakseen terveen itsetunnon. Noista temppuiluistaan hän saa hetkeksi kuviteltua olon, että joku tykkää ja välittää. Pieneksi hetkeksi tulee pönkitys itsetunnolle ja se tuntuu hyvältä. Ihan kun merkitsisi jollekin jotain, vaikka myöhemmin voikin tulla ajatus, että oliko se sittenkään muuta kuin pelkkä pano, tai mistä nyt olisikaan kyse. Mutta ehkä hän vain kaipaa jonkun läheisyyttä ja huomiota ja siihen oloon tulee riippuvaiseksi. Edes hetkellinen huomio on parempi kuin ei ollenkaan, jos mitään pysyvää ei ole saatavilla. Usein herkästi kaikki luulee ihmisestä juuri toisin kuin on. Hänestäkin ehkä luullaan että on vahva ja itsevarma, kun toimii niinkuin toimii, mutta joskus tällaiset ihmiset on kaikkein epävarmimpia itsestään. Mun kohdalla se ainakin meni niin. 

Luulen, että itsekin jäin Lauriin kiinni enemmän kun keneenkään muuhun ikinä, siksi kun kerrankin joku antoi mulle paljon enemmän. Ekan kerran musta tuntui, että joku olisi mun kanssa pidemmällä tähtäimellä tosissaan. Kun juttu ei edes alkanut kuitenkaan millään panolla. Mitä se on aina ollut muiden kohdalla niin, että siitähän se alkaa, ja hetken jatkuu kunnes mies siirtyy seuraavaan. Ja usein jotekin kummallisesti miehillä on ollut niin, että se mun jälkeinen on ollut se heille pysyvä ja ehkä lopullinen tyttö. Mutta Lauri jaksoi kiinnostua musta ja jatkaa yhteydenpitoa ja näkemistäkin vuodesta toiseen, niin mietin että mun on pakko olla sille enemmän kun mitä olen ikinä ollut kenellekään muulle. Hän ei ollut muhun ikinä samanlainen kuin kaikki muut miehet on ollut. Ajattelin, että sen on pakko olla syvempää ja jotain aitoa.

Juttelimme siskoni kanssa, että meistä on opetettu tunnevammaisia. Näin se varmaan on. Jokainen meistä sisaruksista ehkä kokee sen eri tavalla. Itse mietin, että olisi parempi, jos olisin jäänytkin sellaiseksi, koska tunteet satuttaa niin paljon. Ehkä joskus edessä on paluu tunteettomuuteen, tavallaan toivon sitä. Ja meidän aivomme on ohjelmoitu miellyttämään ja ettei saa sanoa vastaan. Se on usein ongelmana. Kun siitä on myöhemmin yrittänyt pyrkiä eroon, niin seuraa vaan huonoa. Lähiaikoina jos olen muutamalle kaverille yrittänyt sanoa omaa rehellistä mielipidettäni ilman miellyttämistä, he ovat loukkaantuneet kovin ja riitaantuneet muhun jopa kuukausiksi. Kun ne on saanut sovittua niin olen taas palannut siihen, etten puutu toisten asioihin omilla mielipiteilläni, koska en halua riitaantua ja menettää ihmisiä elämästäni. Vähemmällä vaivalla pääsee kun jättää vain osan kokonaan sanomatta. 

Vaikka päädyimme kaikki saaneemme tunnevammageenit, niin olen perheessäni ainoa kenellä tunnevamma ilmenee myös ikisinkkuutena. Mä en tiedä voiko noi muut olla tässä asiassa yhtä virheellisiä kuin minä, kun he ovat pariutuneet pitkiin suhteisiin, koko ajan ja nuoresta lähtien. Itse en saa ketään edes haluamaan olla mun kanssa kunnolla. Vaikka miten yrittäisin ja olisin tosissani niin ei. Ehkä mun tunnevamma on vain niin voimakas, että muut pelkää sitä, en tiedä. Joskus haluan vielä selvittää mikä mulla siinä mättää että muilla on sitoutumiskammo muhun.