Kumppanuudesta

Siitä parisuhteen sisällä olevasta kumppanuudesta. Kirjoitan nyt kuitenkin siitä, vaikkei mulla ole siitä oikein kokemusta. Mulla on tasan yksi kokemus, mikä ei yllä millekään tasolle.

Voisin sanoa, että tämä mun ainoa mennyt ’kumppani’, Lauri, oli oikeastaan tosi huono kumppani. Jos edes oli ollenkaan mikään kumppani. En tiedä onko se sitä (huono kumppani) ollut aina kaikille, ja että onko se edelleen muillekin niin. Voi tietysti olla niinkin, että mä olen ollut hänelle ainoa, kuka ei ole kunnon kumppanuuden arvoinen hänelle ollutkaan.

Mä yritin kyllä parhaani mukaan olla hänelle kumppani, täyttää ne asiat mitkä kumppanuus parisuhteen sisällä oletettavasti vaatii. Mä yritin tulla hänen elämään, tutustua hänen tapoihin ja noin. Sen mitä nyt ajallisesti pystyin totaaliyksinhuoltajana irtautumaan omasta elämästäni. Mutta me ei ikinä yhdistetty meidän elämiä ollenkaan. Mikä ehkä yleisesti olisi näissä asioissa hyvinkin tärkeä asia, se pääpointti koko hommassa. Luulen, ettei häntä vain kiinnostanut. Häntä ei kiinnostanut MUN elämä, ja nähdä mitään vaivaa sen eteen. Hän ei juurikaan tutustunut mun elämään. Mun tapoihin mun kotona. Nyt kun miettii, niin eihän hän juurikaan edes tunne mua. Kun ei hän tullut yhtään mukaan mun perheeseen ja mun arkeen. Ja siihen olisi ollut helppo tulla, kun sanoin hänelle olevan meille aina avoimet ovet. Mutta hän ei ikinä hyödyntänyt sitä. Ja olisihan hänellä ollut aikaakin, töiden ja lapsenkin puolesta.

Hän ei ollut mulle kumppanina, vaikka odotti sitä multa hänelle. Välillä tuntui, että hän halusi mut ’hänen sisään’, muttei halunnut tulla ’mun sisään’ (ja ihme pervot mielikuvat tuosta lauseesta nyt pois, en sitä niin tarkoittanut). Ja mikään suhdehan ei pidemmän päälle kyllä voikaan toimia vain toispuoleisesti. Mä luulin, että hän näki mua pintaa syvemmälle, toisin kuin kaikki muut, ja siten hän tulikin mulle tärkeäksi. Mutta kuitenkaan loppujen lopuksi hän ei vaivautunut tutustumaan mun pinnan alle. Ehkä hän luuli ja oletti, mutta oikeastaan mitään konkreettista näyttöä ei mistään tullut. Ei hän tiedä miten hoidan perhettäni, lapsiani. Sitä, miten välillä musta tuntuu, etten jaksaisi olla yksin vanhempi, ja että mullekin tulee ongelmia ja kriisejä lasten kanssa. Hän ei nähnyt miten ole välillä hukassa äitiydessäni ja kaipaisin silloin vain jonkun kuka välittää musta, sanovan mulle että ”Ei se mitään, riittää että yrität parhaasi. Oot just hyvä noin.” Mä olisin kaivannut, että hänkin on mulle läsnä. Olisi joskus mun lähellä lohduttamassa ja kuuntelemassa. Ikinä ei ollut.
Kuin korkeintaan kaukaisesti, ja tuoden sen tunteen ettei hänelle voi kertoa mitä tahansa, koska häntä ei ehkä kiinnosta mun asiat ja mitä mun päässä liikkuu, tai hän sivuuttaisi ne ei-tärkeinä. Halusin hänet mun vierelle, enemmän myös fyysisesti. Halusin, että hän tekisi mulle tilaa, ja että hän tulisi mun hänelle raivaamalle tilalle.
Ja mä luulen, uskon, ja tiedän, että hän kyllä olisi tottunut ja oppinut elämään myös mun elämää. Jos olisi antanut itselleen mahdollisuuden meihin, niin hän olisi voinut tottua mun perheeseenkin niin, että olisi osannut olla luonnollisesti osa sitä. Ei kukaan totu toisen kotiin, toisen lapsiin, toisen tapoihin, jos käy siellä vain tyyliin kerran. Kyllä se keneltä tahansa vie hetken että tuntuu muulla kuin omassa kotonaan siltä että olisi kuin kotonaan.

Mä luulin vain, ettei mun edes kuulu odottaa noita asioita. Että ne olisi liikaa vaadittu. Niin en edes juurikaan pyytänyt sellaisia. Olin tyytyväinen siihen mitä siitä suhteesta pystyin saamaan. Oikeasti ajattelin, ja uskoin, että se olisi normaalia, ettei itse saa mitään takaisin. Että olisi jotenkin kohtuutonta vaatia jotakin hyväksymään mun lapset ja mun elämä, asettumaan myös mun kotiin, ottamaan meidät kaikki elämäänsä ja toteuttamaan myös mun haluja ja toiveita. Että miten kukaan ikinä voisi suhtautua muhun ja mun lapsiin siten kuin mä olen valmis sitoutumaan heihin. Joten mä aina annoin olla, sivuutin sen ajatuksen, että mun kanssa samaan pakettiin kuuluu myös mun lapset ja mun elämä. Olin liian kiltti, kuten aina.

Mulla kesti ikuisuus tajuta sekin, että vaikka sanoisi välittävän, jopa rakastavan, niin ei sitä välttämättä tarkoita. Ei ole rakkautta, jos itsekin ei ole valmis ottamaan askelta toisen elämän suuntaan, ja liikkumaan muutamaa (kirjaimellisesti vain muutamaa) ekstrakilometriä.

Meillä oli parisuhteen kumppanuus siis todella hakusessa. Ei meillä ollut missään välissä mitään oikeaa parisuhdettakaan. Kun eihän me yhtään eletty yhdessä. Joskus joku tuttava kysyikin multa että ollaanko me ikinä vietetty pidempää aikaa yhdessä, niinkun vaikka viikkoa kerrallaan. Ei olla. Se olisi ollut mahdollista kyllä. Hän olisi voinut vapaaviikoillaan tulla muutamaksi päiväksi, tai viikoksikin, meille. Mutta kaikki yhdessäoloajat oli kiinni mun lähes olemattomista lapsivapaista, joten pisin aika yhdessä oli yksi kokonainen päivä ja sitä ympäröivät yöt. Usein ei sitäkään, koska sen päivän aikana yleensä kävin töissä.

Mutta saahan muutkin ihmiset onnistumaan suhteita ja näkemisiä, vaikka olisi lapsia ja töitä kuvioissa. Kaikki olisi vain järjestelykysymys.
Pahalta musta tuntuu se, kun musta vaikuttaa, että hän on aina ollut muiden eteen ollut valmis näkemään enemmän vaivaa ja tulemaan enemmän vastaan kuin mun. Miksi sitten hän alunperinkään lähti mihinkään juttuun mun kanssa? Miksi piti alkaa johdattaa mua harhaan? Pitikö vain testata ja kiusata? Miksi hän ylipäänsä tuli mun elämään?