8. luku

Lauri ja Inka siis seurustelivat kaksi kuukautta, ennenkuin Lauri jätti hänet. Kai me jollain tapaa tapailtiin siinä jo silloin, mutta aloimme siis tapailemaan heidän erottuaan. Itse ajattelin heidän suhteestaan, ettei se ollut mitenkään normaalia ja järkevää. Mikään siinä ei kuulostanut hyvältä. Ja jos hän olisi ollut tosissaan Inkan kanssa, niin ei hän olisi mitään mun kanssa siinä säätänyt. Joten tietenkin luulin, että heidän ero olisi hyvä juttu kaikkien kannalta, kun ei heillä sujunut. Mutta nyt kun mietin, niin ehkä sekin oli liian hätiköity ero silloin. Että ehkä he eivät yrittäneet tarpeeksi. Vaan Lauri tavallaan luovutti, kuten kävi myöhemminkin. Hänhän toisti varmaan kaikki samat virheet mun kohdalla, mitkä aiemmin Inkankin kanssa. Mikä joka kerta vaikutti siihen, ettei suhde onnistu. Mä luulin ja toivoin, että Inka olisi ollut se välivaihe mikä pitää kokea, mutta se olinkin minä. Ehkä hänen kuului kokea siinä välissä millasta mun kanssa olisi, jotta huomaa sen avulla mitä oikeasti haluaa -ja se olikin ihan muuta kun mut. Mutta mä oon tasan varma, ettei tuossa edes ehditty näkemään millasta meillä voisi olla, jos kunnolla oltaisiin. Täydestä sydämestä ja täysillä yrittäen molempien puolesta. En vaan olisi ikinä halunnut ja suostunut olemaan merkityksetön välivaihekokeilu. Eihän mulle siitä koitunut mitään muuta kuin pahaa mieltä ja pää sekaisin. En ehkä ikinä ymmärrä ja lopeta miettimästä, että miksi hän palasi aiempaan huonoksi koettuun suhteeseen ilman että olisi katsottu kunnolla mitä meidän suhteesta saisi irti. Kai mä olin sitten jotain vielä sitäkin tosi paljon huonompaa.

Meidän tapailuaika sujui mielestäni hyvin. Katseltiin hiljalleen miten mein juttu menee. Ajattelin, että nyt tästä tulee jotain. Jos nyt ei ala mitään varsinaista suhdetta, niin ei ikinä. Mä luulin, ja elin toivossa että jotenkin saadaan asiat järjestymään. Mä en ollut edes yhtään ahdistunut, vaikka nähtiin (mun luokittelutavalla) aika useasti. Itseasiassa joku päivä kun ei nähty, niin jopa ajattelin, että olisi ollut kiva nähdä ja vähän harmittikin kun tuli välipäiviä. Mä en ollut tottunut yhtään sellaiseen. Mietin että, olisinko mä muka valmis näkee joka päivä, outoa, ei yhtään mun tapaista. Mähän olin aina tottunut kuitenkin olemaan ja elämään yksin, vaikka olenkin tosi seurallinen ihminen. Tuona aikana Lauri jopa tuli meille yöksi. Ensimmäisen kerran (ja viimeisen kerran). Musta meillä oli kivaa, ja olisin halunnut, että se jäisi tavaksi. Mulla oli sillon lapset. No, mulla ne on melkein koko ajan. Mutta hänellä on enemmän vapaata, niin pystyisi hyvin välillä olemaan tällä tavalla meillä. 

Se kuitenkin tosiaan jäi hänelle myös viimeiseksi kerraksi, vaikka yritin kyllä pyytää meille, mutta silti sillä tavalla etten ahdistaisi häntä liikaa. Ja kun hän valitti tylsyyttä ja yksinäisyyttä välillä, niin sanoin että meille saa aina tulla, meillä on ihan avoimet ovet hänelle. Jotenkin hän ei kai pystynyt tähän. Jotenkin joku tässä oli hänelle liikaa, tai vaikeaa, en mä tiedä. Oliko se, että kun mulla on lapset kotona. Että tuntuisiko Laurista tyhmältä tai oudolta hengailla mun kanssa lapsettomana silloin kun mä olen lapsellinen. Vai se, että vapaaviikolla pitää olla selvinpäin (mun lasten takia). Vai se välimatka. Hän ei oikeastaan yhtään tykännyt kulkea busseilla tänne asti. Tämä on ihan normaali välimatka siis, asumme samassa kaupungissa, mutta keskustassa piti vaihtaa toiseen bussiin. Olisiko noin 10km välimatka. Itse kulkisin sen pyörällä, bussilla, tai vaikka kävellen. Tämä liikkuminen oli ja on aina Laurille jotenkin ylitsepääsemättömän suuri asia. Ehkä mä kuvittelin, että matkasta huolimatta mä olisin sen arvoinen. Että hän kuitenkin haluaisi nähdä mua ja olla mun kanssa niin paljon, että tekisi mun takia bussiuhrauksen. Joskus myöhemmin yritin kysellä, että mikä siinä on, ettei hän halua tulla meille, niin ainakin yksi syy oli se kun hän ei pitänyt mun yhdistä nukeista. Se ei sinällään ollut outoa, koska moni oli mulle sanonut, että mun Baby Face -nuket olivat jotenkin kammottavia. Mähän siis keräilen nukkeja. Useampaa eri sarjaa. Nämä oli mun lapsuuden nukkeja ja mulle tärkeät ja niillä on mulle suuri tunnearvo. Mä sitten kuitenkin pakkasin nämä pelottavat nuket pois laatikkoon ja siirsin siihen hyllylle sänkyäni vastapäätä toiset nuket näiden tilalle. Mutta Lauri ei ikinä enää tullut meille tämän nukkejen siirtohommelin tehtyäni, niin hän ei edes nähnyt sitä, että olin ihan hänen takiaan tehnyt nukkeuhrauksen. Bussilla nukkekotiin tuleminen oli hänelle liikaa.

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista

No kuitenkin pääasiassa silloin oli kaikki hyvin ja oli kivaa, ja tehtiin asioita yhdessä lastenkin kanssa. Mä ainakin ajattelin, että haluun viettää aikaa Laurin kanssa, ja hänen lapsen kanssa myös. Mulla se kaikki oli koko ajan tahdosta eikä siitä että ’pitää nyt yrittää’. Mä halusin koko ajan enemmän, ja itse avauduin koko ajan enemmän, vaikka se oli mulle täysin uusi ja tuntematon maailma. Mä olisin koko ajan antanut itsestäni enemmän. Ja mä kaipasin varmuutta. Ettei se olisi enää vaan tapailua ja säätämistä, vaan että mä haluan sitoutua, ja nimenomaan tähän ihmiseen. Haluan tietää, että hän on vain mun, enkä itsekään halua ketään muuta. Mitä tässä enää katselisi, kun tiedän että mä haluan olla vain hänen kanssaan. Lapset, tapaamiset ja kaikki olisi vain järjestelykysymys. On ennenkin ihmiset, keillä on jo valmiiksi lapsia, alkanut seurustelemaan. Laurikin puhui mulle niin nätisti ja kivoja asioita, silloin kun ei ollut liian humalassa ja jutut menny vähän omituiseksi. Mutta siihenkin omituisuuteen olin tottunut, eikä se haitannut mua, yleensä. Paitsi aina silloin jos puhui muista naisista, jotenkin niin että yritti tahallaan tehdä mua mustasukkaiseksi. Hän kutsui mua söpöillä lempinimillä ja muutenkin niinkuin välittäisi musta ja merkitsisin hänelle normaalia enemmän. 

Yksi päivä juteltiin, viestein, näitä tunnejuttuja. Lauri sanoi, että ei oo aikoihin tuntenu ketään kohtaan niin kuin mua kohtaan. Että Patriciaan, lapsensa äitiin, tunsi aikoinaan melkein tällä tavalla kuin muhun. Ja hän oli Patrician kanssa melkein kymmenen vuotta. Joten mun kanssa olisi vähintään kaksikymmentä vuotta vakavissaan. Olin ehkä yllättynyt, ja otettu, että Laurin tunteet muhun olisi noin vahvat. Mutta olihan mun tunteet myös koko ajan vahvistuneet. Ja olin nyt rohkaistunut yrittämään. Ajattelin, olevani vihdon valmis. Ainakin melkein valmis. Loput oppisin siinä sitten samalla.

Joten sitten mä kysyinkin häntä seurustelemaan. Siitä voi lukea täältä, aiemmasta postauksestani.