Rakkausvastaukset

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista
 

On tärkeää katsoa asiat ihan alusta lähtien, ja miten ne on mahdollisesti muuttunut. Niiden varmaan kuuluisi muuttua erottua. Mutta mä en itse ole vielä(kään) siinä vaiheessa.

Edellisessä postauksessani nostin esille nämä kysymykset, niin käyn tässä nyt läpi vastaukset niihin.

Mikä sai mut rakastumaan häneen?

– Ei ollut mitään rakkautta ensisilmäyksellä, vaan pitkä prosessi mikä eteni pikkuhiljaa, ja missä oli välitöyssyjä matkan varrella luultavasti molemminpuolisen tunnevamman ja kaiken epäselvyyden ja epävarmuuden takia. Pikkuhiljaa kaveruus ja kiinnostus muuttui ihastumiseksi ja sitten vasta uskalsin vähitellen antaa tunteille valtaa. Yritin kyllä kieltää ja sitten jarrutella, kun luulin ettei hän halua muuta kuin epävakavaa leikkiä tms. kaveruuden ohella. Sopivan ulkoisen tyylin lisäksi kiinnostuin hänestä tietenkin sisäisesti ihmisenä. Hän on jollain tapaa kaikessa yksinkertaisuudessaan syvällinen ihminen (ei kaikissa asioissa, ei jaksa esim. suhdejutuista jaaritella syvemmin yleensä), ja kahden kesken ollessamme meillä oli kivaa yleensä. Mä tunsin jonkun kipinän meidän välillä, ja siinä miten hän katsoi mua välillä, tuntui, että hän olisi oikeasti nähnyt mussa jotain mitä kukaan muu ei ole nähnyt. No, mä luulin että hän oli eka ihminen kuka olisi mun kanssa oikeasti tosissaan. Ja mä oon oikeesti aika outo, mulla on outoja tapoja ja mieltymyksiä ja kaikenlaiset eettiset näkemykset, mitkä erosi paljon hänen omistaan, niin silti hän otti kaikki mun outoudet ihan normaalisti vastaan yhtään kyseenalaistamatta, niin musta tuntui että pystyn olla hänen kanssaan oma itseni. Sen lisäksi hän on lahjakas työssään ja aivan huippu isä lapselleen. Musta hänen olisi pitänyt olla lapsen kanssa melkein 24/7 jatkuvasti, niin olisi välttynyt kännäilymasisteluiltaan. Lapsi on varmaan se mikä on häntä pitänyt pinnalla. Isänä olo teki hänelle hyvää.
Mä oon niin paljon haukkunut, niin pitää välillä puhuu hyvääkin. Ehkä.

Mikä sai hänet rakastumaan muhun?

No jos noin nyt ikinä olisi ollut.
– En tietenkään voi puhua toisen puolesta, mut luon vastauksen sen pohjalta mitä Lauri on joskus mulle kertonut. Nämä on voinut olla valetta, tai muuten vaan ei pitänyt kuitenkaan paikkaansa… Hän jonkin aikaa ’ihaili’ mua kauempaa. En tiiä miksi hän alunperin otti yhteyttä; mitä hän halusi musta, kun hänellä oli jo Inka. Käsittääkseni hän kuitenkin piti mun ulkonäöstä, monesti sanoi että olisin niin kaunis ja on ihanaa  kun osaan meikata ja pukeutua ja laitan hiuksia, ja kuulemma mussa on ’glamouria’, ja elokuvatähden kasvot ym, ainakin nyt hänen silmissään (en mä oikeesti noin ylimaallinen ole). Mutta en haluaisi ajatella sen olevan ainoa asia. Haluaisin että muullakin mussa kuin vain ulkoisilla asioilla olisi ollut merkitystä. Silloin kun Lauri vielä tykkäs musta, niin se puhui että mun höpöttäminenkin on kivaa, ja että oon niin avoin, sosiaalinen ja iloinen, että kun näkee mut niin tuntuu kuin aurinko alkaisi paistaa. (No myöhemmin se mun höpöttäminen ei ollu enää niin jees, eikä varmaan mikään muukaan tuolla. Ehkä olin loppupeleissä hänelle yliöveri ja hän sai tarpeekseen kaikesta pirteydestä ja optimistisuudesta. Jos me oltiinkin sitten muka liian vastakohtia.)

Miksi erosimme hänen mielestään?

– Koska hän ei halua olla aina yksin. Koska nähtiin liian vähän. Koska asun liian kaukana (10km). Koska hän ei tykkää liikkua busseilla. Koska bussilla kulkeminen maksaa. Koska mä höpötän liikaa. Koska hän häpesi mun höpöttämistä. Koska ’muut puhuu musta’ (en vieläkään kyllä tiedä ketkä puhuu ja mitä). Koska mä oon niin tosi likainen, ja koska se mun menneisyys häiritsee (lukijoille tiedoksi, ettei mulla ole edes mitään kummallista menneisyyttä – tavallista sinkun elämää). Ai niin, se kun mulla on ’jonkun muun miehen’ lapsia. (Hänelläkin on jonkun muun naisen lapsi -haittaaks se mua? Ei todellakaan.) Muistinkohan nyt kaikki syyt mitä oon häneltä saanut kuulla?

Miksi erosimme mun mielestä?

– Hän on jonkun oman syynsä tai ongelmansa takia kykenemätön tällä hetkellä sellaiseen suhteeseen, mikä vaatisi häneltä yhtään ponnisteluja. Hän ei vain pysty normaaleihin asioihin, mitä meidän suhde olisi vaatinut. Eikä hän osannut olla mulle avoin. Mä en merkinnyt niin paljoa, että hän olisi voinut joustaa ja tulla vastaan juuri missään. Sen luonne ja persoona on vain sellainen ettei kyennyt noihin. Luonne-erojen kuuluisi täydentää toista, eikä koitua haitaksi ja esteeksi.
– Mä en vain kuitenkaan kelvannut ihmisenä, naisena, hänen tyttöystäväkseen.
– Ja koska vanha suola alkoi janottaa, koska hän muutti lähemmäs Lauria ja on helpompi, vaivattomampi, aivottomampi, lapseton, ja tällä tavoin myös orjaksi sopivampi.
– tai sitten hän on narsisti ja valehtelija, kuka nauttii muiden harhaanjohtamisesta ja satuttamisesta ja haluaa kostaa toiselle sen mitä hän ehkä itse on joutunut joskus kokemaan muilta tahoilta. Ja hän ei ikinä välittänytkään musta.

Hmmm.. meillä on pieni näkemysero todennäköisesti näistä eron syistä.

Mitä hänessä kaipaan?

– Kaipaan tavallisia pieniä asioita, ihan vain yhdessäoloa, juttelua, yhteydenpitoa. Sitä kun hän ylipäätään oli mun elämässä ja vaihdoimme kuulumisia, ja tapasimme. Kun käytiin lasten kanssa pihalla ja hoplopissa ja vietettiin lemmikkieläimen synttäreitä. Ja sitä ajatusta, että miten olisi tullut lisää tällaisia. Kaipaan sitä ajatusta, että miten ehkä oltais sitouduttu ’perheeksi’. Kaipaan sitä kun käytiin kaupungilla, tai vaikka vain treeneissä, ja sekin kun vaan oltiin Laurin luona. Kun tehtiin jotain ’tyhmää’, vaikka leikittiin häitä ihan vaan kahestaan ollessamme päiväpeitto hääpukuna. Kuunneltiin musiikkia tai katsottiin leffaa tms. Mä olisin halunnu vielä kattoo vaikka mitä sen kaa, kaikki Disneyt, animea, musikaaleja, kaikki x-filesit. On kivempi katsella jonkun kanssa kun yksin. Ja laulaa karaokee. Ja käydä ottaa korviksia, ja shoppailee. Ei me ehkä ikinä käyty shoppailee, mut se olis ollu kivaa. Ja läheisyys, etenkin pusuja kaipaan. Parhaat pusut ikinä. Mut ehkä se on tunnejuttu ja johtuu mun puolelta siitä. Ja myös ihan vaikka vaan nukkuu toisen kanssa. On hirveen tylsää nukkuu aina yksin. Se, miten se katto mua silmiin, sillä tavalla niinku olisin jotain parasta, ja kelpaan just tällasena virheineni (paitsi välillä se yritti etsii musta virheitä) ja miten puhui mitä haluaa mun kanssa ja mitä mä merkitsen sille ja musta oikeesti tuntu että merkitsisin jotain. Voinko mä saada tollasta tunnetta enää kenestäkään muusta?
Mulla on sitä ikävä joka päivä. Mä silti rakastan sitä.

Mitä tunnen olevani nyt eron jälkeen?

– Mun mielestä mikään ei voi olla enää kuin ennen, ei meidän välillä, enkä mä itsenäni. Mä en pysty olemaan enää sama ihminen kuin ennen. Vaikka hän sanoi, että jätetään draamat (no siihen mä pyrin) ja ollaan niinku ennenkun seurusteltiin tai tunnettiin. Ennenkun seurusteltiin niin me hengattiin yhdessä, käytiin yhdessä bilettämässä tms, vaihdettiin normaalisti kuulumisia, suunniteltiin kaikkii tekemisiä yhdessä ja no pussailtiin ja tollasta, joten ei se enää onnistu; ei me voida olla niinkun ennenkun seurusteltiin. Joten jää se että ollaan niinku ennenkun tunnettiin, eli ei tiedetä mitään toisistamme. Sitten mä en muistais mitään, enkä olis saanu näitä oloja mitä nyt selvittelen käymällä juttelemassa, ja tämä blogi. Ei voi olla niinkun ennenkun tavattiinkaan, koska siinä tapauksessa mun pää olis selvä ja sydän ehjä. Tunteiden takia on mahdoton olla kuin olisi pelkkää ilmaa. 
– Tunnen nyt siis olevani pettynyt, loukattu ja satutettu. Epäonnistunut. Rikki. Turha. Pelkkä roska. Etten ole minkään arvoinen. En ole rakkauden arvoinen. Etten ole tarpeeksi hyvä siihen, että voisin olla kenellekään ykkönen. Toisena naisena olemisen tunne. Tuntuu että mut on tuomittu olemaan yksin ikuisesti, ja se tuntuu surkeelta. Tuntuu kuin olisin ollut hyödytön välikappale, jotenkin viallinen ja arvoton. Testing, testing… not working -> roskikseen. Mä luulen, että en uskalla antaa kenenkään enää tykästyy muhun. Tuun varmasti jarruttamaan heti ja kylmettämään kaiken, jos meinais tulla mitään tilanteita. Musta tuntuu, etten uskalla itse enää rakastuu, kun en osaa enää luottaa muiden sanoihin, enkä halua että mua enää sattuu näin paljon.
Mä sitouduin välittämään ja rakastamaan. Tunnen niin vieläkin, tietenkin. Mutta uusille tuskin enää annan niitä tunteita.

Miksi musta tuntuu tältä? Mikä tässä mua nyt vaivaa?

– Mä en vaan osaa päästää irti, ja kun mä olin niin tosissani kun voi olla! Oon myös kuullut, että eka kerta sattuu eniten, ja mulle tää oli eka ero. Olin myös jo jotenkin tottunut, että hän on ollut mun elämässä, jo reilusti ennen seurustelua, joten tuntuu niin udolta ja tyhjältä kun ei olla enää missään tekemisissä.
– Yksinäisyys. Se etten kelpaa kenellekään, kun en Laurillekaan kelvannut. Eiköhän kaikki muutkin tuu löytää jonkun mua sopivamman, mua helpomman tai mua lähempää. Ja eiköhän kaikille oo joku lapsetonkin tarjolla, kun moni varmaan kokee ne ongelmaks. Tuskin kukaan tuntis muhun niin vahvasti, jotta yrittäis mun kanssa näistä huolimatta -kun helpompikin suhde olis varmaan saatavilla. Mä en usko, että uskallan enää tosiaan edes yrittää, mä en ole rakastamisen arvoinen, vaan merkityksetön. Joten tosi tyhmä ja tylsä loppuelämä tiedossa. Eli vähän tällanen masis-olo aika usein tän takia nyt oman itseni ja oman elämäni kanssa.
Ja se vaivaa, että en vaan osaa ymmärtää tai hyväksyy, että miksi? Musta tää ei ollu yhteinen kunnollinen päätös.

​Uskon, että parisuhde on tuomittu epäonnistumaan, jos tarkoituksena on saada tyhjiö täyttymään tai vanha haava paranemaan. Ehkä mä olin Laurille sellainen yritys. Ja jos mä alkaisin itse nyt suhteeseen niin se mies olisi kyllä mulle sellainen, niin ei se olisi reilua, joten kannattaa olla ja pysyä yksin toistaiseksi tai ikuisesti. Taidan olla ’vähän’ kyynistynyt rakkauteen :D