11. luku

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista

”ANTAA OLLA”

Kahden ja puolen kuukauden ajan näimme sillon tällöin Laurin kanssa ja yritimme olla tyttöystävä ja poikaystävä. Kun nähtiin, niin yleensä oli kivaa, ja sitten harmitti kun yleensä mun piti aika pian lähteä. Mulla oli ja on aikataulut, että pitää hakea lapset tai olla kotona ottamassa lapset vastaan. Toki se on haaste, antaa toiselle tarpeeksi aikaa kun on yksinhuoltaja. Mun vapaat on yleensä kerran kuukaudessa yksi lauantai ja sitä ympäröivät yöt, ja jos joku ystävä oli kiltti, niin pääsin joskus muutamaksi tunniksi ’treffeille’. Kyllä siinä tulee se harmitusolo, että nyt jo täytyy erota (siitä hetkestä), kun mun täytyy lähteä. Kyllä mäkin myönnän, että oltaisiin tarvittu paljon enemmän kahdenkeskistä aikaa, että oltaisi paremmin sitouduttu ja sulauduttu toisiimme. Mutta yleensä mun lähtiessä olisi kyllä voinut toimia niinkin, että Lauri olis tullut mun mukana meille. Mä voin kyllä sanoa rehellisesti ja ylpeydellä, että mä itse tein todellakin parhaani meidän tapaamisten eteen. Valitettavasti en pysty Laurista sanomaan samaa.

Me erottiin.

Hän jätti mut facebook-viestillä silloin kun juhlimme lapseni 5-v synttäreitä. Vaikka mulla oli ollut olo itselläkin jo kauan, ja olin itsekin miettinyt että onko järkee olla tällaisessa suhteessa, niin se oli mulle iso (ei-ihana) yllätys, kamala järkytys. Vaikka kyllä mä itsekin mietin, että jos itse jättäisin sen. Joskus myöhemmin, kun olisimme yrittäneet tarpeeksi. Jos olisi pakko. Ja kaveritkin oli antanut mulle tyyliin aikarajoja, että jos se ei tunnu erilaiselta ja jos se ei muuta käytöstään parin kuukauden sisään, niin sitten mun ei tarviis enää katella sitä ja pitäis erota. Silti se oli mulle todella kova pala, en tosiaankaan olisi halunnut erota ainakaan vielä. Mutta ei multa siihen kyselty mielipidettä. Synttärifiilikset laski kuin lehmän häntä ja piti esittää vieraille olevan ok. Mä odotin, että mun lapseni synttäreille tulisi mun poikaystävä lapsensa kanssa, ja sainkin vain viestin että ”tää on nyt tässä, antaa olla”. Mä sulkeuduin ja tunsin olevani niin yksin vaikka oli kavereita ja lapsia ympärilläni. Lila sanoi myöhemmin että tuntui niin pahalta kun en edes ottanut mitään lohdutusta vastaan siltä tai muiltakaan, että mä vaan tunnuin sulkeutuvan ja haluavan olla yksin, surra yksin. Nyttenkin kun kirjoitan tätä niin tulee tunteet pintaan ja kyyneleitä. Tuntuu pahalta käydä taas eron hetki läpi.

Tuntui ettei hänestä se tunnu miltään. Että hän olisi täysin kylmä ja tunteeton ja ettei mulla olisi mitään väliä. Ehkä mulla ei ollutkaan ikinä mitään merkitystä Laurille. Hän ei ollut mun kanssa oikeista syistä. Halusi pelkästään kokeilla, koska ei halunnut olla yksinkään. Ja ehkä hänen kokeilukin oli vain sitä, että kokeillaan miltä näytetään yhdessä. En arvannut et mua tää sattuisi näin, mutta kun aloin suhteeseen, niin aloin siihen todellakin tosissani. Ajattelin, että oikeasti tullaan olemaan se vähintään 20 vuotta yhdessä. Olimme kaksi ja puoli kuukautta, tarkemmin 72 päivää. Siinäkö se oli? Siinäkö oli se kaikki mihin lähdin avoimin mielin ja sydämin ja ensimmäistä kertaa?
Tuli niin satutettu ja loukattu olo. Ja se kun tuntui että hänellä ei olisi yhtään empatiaa. Ehkä kaikki mitä hän oli mulle puhunut aiemmin oli ollut valetta. Vai onko niin helppo vaan kylmettää itsensä yhtäkkiä kun huomaa ettei suju niinkuin olisi halunnut? Se olisi sujunut. Meistä olisi voinut tulla ihan mitä vaan.

Silloin kun Lauri jätti edellisen tyttöystävän vuoden alussa, hän mietti sitä mullekin, kyseli neuvoa miten sen voisi jättää. Lauri ei silloin selkeästi voinut hyvin ja ollut onnellinen siinä suhteessa, kyllä sen näki hänestä, ja mä neuvoin että jos ei voi hyvin niin kannattaa erota, mutta tee se rehellisesti ja nätisti etkä syytä häntä mistään. Käsittääkseni hän jätti sen hyvin, ja oli eron jälkeen huomaavainen häntä kohtaan, kyseli hänen vointiaan ym. Ja mut jättäessä kylmettyi ja alkoi välinpitämättömästi ja kuin olisin vain ilmaa, että mitä väliä miten mä voin, ei se häneen vaikuta. Sen toisen kohdalla hän kyllä sanoi mullekin, että pelkää mitä jos se tekee itselleen jotain sitten kun se jättää hänet. Tiedosti, että sille toiselle jätetyksi tuleminen on iso ja kivulias asia. Ehkä mun kohdalla hän ajatteli että olisin vahva ja ihan ok asian kanssa, ja kestän kaiken ihan helposti. Jos hän ajatteli, etten mä oikeesti tuntisi mitään suurempaa häntä kohtaan? Olin kyllä rajoittunut tunteissani, no mun eka kerta, niin vasta harjoittelin näitä, mutta koko ajan edistyin. Ja hyvin edistyin. Ei me puhuttu rakastamisesta, vaan tykkäämisestä. Mulle sekin oli jo aika paljon, vaikka huomasin kyllä että olen rakastumassa. Pakko sen on sitä olla, tuntuu niin erilaiselta kuin ennen. Ehkä Lauri siis ei ajatellut että koko suhde olisi ollut mulle niin iso juttu. Mutta tuli vaan niin turha olo. Oonko mä ihmisenä turha ja mitätön kenestä ei tarvitse yhtään välittää? Miksi sitten ees alkoi mun kanssa suhteeseen jos on sitä mieltä?

Eromme jälkeen hän alkoi heti pyörimään sen eksänsä kanssa. Kolme viikkoa meidän erosta, niin alkoi hänen kanssaan taas suhteeseen. Vaikka mulle oli sanonut että on vaan kaveri. Hän valehteli studiojutun ja tämän kaveruuden, niin mitä muuta hän on valehdellut -tai jättänyt oleellisen asian kertomatta. Musta tuntui että olen ollut pelkkä vitsi. Koko meidän suhde oli pelkkä vitsi. Enkä ikinä ymmärtänyt, että mitä mä oon tehnyt ansaitakseni tollasta kohtelua. Siis tuntui että hän käyttäytyisi mua kohtaan niinkuin vihaisi mua. Mä en tehnyt mitään pahaa, aina olin hyvä ja kiltti, enkä missään valehdellut tai toiminut väärin. Mä välitin aidosti ja olin, kissa vie, mä oikeesti olin maailman paras tyttöystävä! En ollut uskonut että osaisin tota tyttöystävähommaa, mutta ensikertalaisena suoriuduin siitä kiitettävin arvosanoin. Hän ei vain antanut mun olla kaikkea mihin pystyin, koska ei päästänyt päänsä sisälle, enhän mä sentään osaa toisen ajatuksia lukea, eikä lähelleen. Mut mä tiiän että olin itse ihan huippu, paras mahdollinen.

Aiemmin jo kirjoitin, että joku kerta kysyin häneltä et mikä siinä on kun hän ei voi tulla meille melkein ikinä, et onko tähän joku syy. Hän vähän kierrellen myönsi kammoksuvansa mun yhtiä nukkeja. Mähän olen keräilijä, mun koti ei ole siisti ja tyylikäs mitenkään. Mulla on siellä paljon tavaraa, mulle ne on sisustuselementtejä. Keräilen nukkeja ja poneja ja yhden eri ilmeiset lapsinuket oli makuuhuoneessani sänkyä vastapäätä olevan hyllyn ylähyllyllä. Mua ei ihmetyttänyt sen reaktio nukkeihin, niitä on moni pitänyt pelottavana, mutta en tietenkään itse näe niitä yhtään sellaisina. Ajattelin olla huomaavainen tyttöystävä, koska olihan poikaystävä mulle tärkee, ja halusin huomioida hänet, joten mä poistin ne nuket siitä ja siirsin siihen muut ei-pelottavat nuket tilalle. Ajattelin, että ehkä hän ilostuisi ja olisi otettu kun huomaisi tämän seuraavan kerran meille tullessaan. Mutta ei hän ikinä tullut. Hän ei ikinä nähnyt että siirsin nuket pois siitä hänen takiaan. Mä odotin että Lauri tulisi lapsensa kanssa mun lapsen synttäreille, mutta sitten laittoikin vain viestin että tää oli nyt tässä, kun hän ei jaksa tätä välimatkaa ja bussilla kulkemista ja kun bussit maksaa. Ja kun ei nähdä ikinä, mutta toihan oli aikalailla liitoksissa tuohon asiaan. Hän ei voinut tulla bussilla nukkekotiin. Meidän suhteessa tämä asia koitui hänelle ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi, mihin ei edes yrittänyt keksiä ratkaisua. Nimesin tämän blogin sen mukaan, minkä jollain tapaa ajattelen ajaneen suhteemme tuhoon. Siksi, koska hän ei melkein ikinä tullut meille. (Vaikkei ehkä asiassa sen enempää ollut kyse nukeista.) Mutta sillä tavoin olisimme saaneet sitä yhteistä aikaa.

Hän merkitsi mulle enemmän kuin luulinkaan hänen merkitsevän. En mä tiennyt suhteeseen ryhtyessäni, että kyse olisi ollut vielä rakkaudesta mun osalta. Luulin että olen vain tosi ihastunut ja siksi haluan yrittää. Mutta ero oli mulle niin kova pala, ja olen ottanut sen niin raskaasti ja surrut sitä tosi paljon, niin voiko kyse olla muusta kuin rakkaudesta? Hänen osaltaan ihastus lopahti. En vain osaa ymmärtää miten jonkun mieli ja tunteet voi noin muuttua. Ja mulla taas olikin häneen suuremmat tunteet kuin kuvittelin mulla olevani, mun osalta se kasvoi rakkaudeksi.

Kaikki ystäväni on puhuneet monesti ettei ihmekään että mua sattuu niin kun hän kohteli mua niin huonosti. Itse en ajattele että olisi niinkään huonosti kohdellut, kun vain eron jälkeen tosi kylmästi ja välinpitämättömästi. Mä en ehkä ymmärrä sitä koska edellisen eronsa jälkeen hän ei kohdellut sitä naista näin, vaan hyvin. Että miksi mua kohtaan pitää sit kylmettyä. Hän kyllä käyttäytyi niin ettei mua ottanut hirveesti huomioon, mut ehkä ei silleen huonosti.

Hän jätti mut melko tarkalleen viisi kuukautta sitten. Eli tästä on jo tuplaten se aika mitä ’virallisesti’ seurustelimme. Ja musta tuntuu edelleen yhtä pahalta. Itken melkein joka päivä. Mietin ja ikävöin jatkuvasti. Mulla on koko ajan suru mieleni päällä. En ole vieläkään hyväksynyt. En ole vieläkään päässyt yli ja jatkanut matkaa. Mulla olisi ollut niin paljon annettavaa. En tajua miten tällaisen huipputyypin annetaan mennä nyt ihan hukkaan. Mutta vaikka olisin paras tyttöystävä, niin nähtävästi mussa on silti joku vikana, koska en kelvannut. Mä haluaisin antaa kaikkeni, mutten halua antaa sitä kellekään muulle. En ainakaan vielä. Vielä en ole valmis. Pakko, oikeesti ihan pakko, mun on joskus tästä ’parantua’. Toivon todella, että loppupeleissä käy hyvin, vaikkei siltä nyt tunnukaan. Sydänsurut on kamalin tunne, mitä oon ikinä kokenut. Mutta hän ei ollut valmis ja/tai halukas kehittämään suhdettamme, sitoutumaan ja avautumaan. Ja varmaan olikin täysin tunteetonkin, mua kohtaan. Kaikki noi eron jälkeiset suhtautumiset ja sanat ja teot viittaavat siihen, ettei mulla ollut mitään väliä. Hän ei varmasti tiedä tai ymmärrä kuinka rikki ja sekaisin mä tästä menin, tai jos ymmärtäisi niin ei välitä. Mutta eihän hänen tarvitse sitä teeskennellä että välittäisi. Niin, miksi mä tuollaisen ihmisen takia tunnen näin? Miksi mulla on hänen tekojensa takia tämä olo? Hän ei oikeasti ole sen arvoinen, miten mä tästä kärsin. Miten joku ihminen voi syödä koko toisen elämän, ilman yhtään omatunnon tuskia? Hän ei surrut yhtään mun menettämistä, vaikka ennen oli puhunut ettei ikinä haluaisi menettää mua. Mutta varmaan hän onkin ollut onnellinen siitä kun pääsi musta eroon. Miten voin tollaisten sanojen, ja heti perään päinvastaisten tekojen jälkeen enää luottaa mihinkään? Mun tunteet on kuitenkin oikeutettuja, mun ajatukset ja kaikki tuntemukset on oikeita. Mikään mun puolelta ei ole väärää tai keinotekoista.

Kaikki jäi kesken, todellakaan se ei ollut vielä läheskään kunnolla yrittämistä. Ihmiset pystyy paljon enempään (jos vain haluaa). Ja tämä, että mä itse en ollut mitenkään osallisena suhteen lopetukseen.

Ihmiset eroaa, se on normaalia. Se vain tuntuu tosi pahalta olla jätetty. Se syö hirveästi oman arvon tunnetta ja valmiiksi huonoa itsetuntoa.

Jos joku tätä jaksaa lukea loppuun asti, niin olisi kiva kuulla millä syillä teitä muita on jätetty. Mitä tyhmempi syy, niin sen parempi (ainakin mun lohduttautumisen kannalta).