”Why did you kill my pony” – part II

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista
 

Vaikka miten mietin ja pähkäilen koko asiaa ja mietin ’syitä’ niin mä en silti ymmärrä. Ja olen vissiin hänen ’syynsäkin’ kuullut monta kertaa.
Mutta mä en tehnyt mitään väärää, annoin tilaa ja yritin olla läsnä, enkä mä ollut vääränlainen ihminenkään, en varmasti, mun piti olla hyvä just tällasena kun oon, ja kyllähän hänkin tiesi jo aikaisempien vuosien tuntemisesta millanen mä oon. Niin mikään pölöttäminen ym. ei tullut yllätyksenä. Ja olisi mullekin voinut avautua, kaikesta. Mä oon hyvinkin ymmärtäväinen ja empaattinen ihminen ja olisin voinut tukea kaikessa jos siihen olisi annettu mahdollisuus.

Mä en kuitenkaan oo missään vaiheessa lakannu tykkäämästä. Ja mulla on kauhea ikävä kaikkea.

Mä edelleen ajattelen että meistä olisi voinut tulla jotain huippua. Mitä vaan. Jos hän olis tullut enemmän vastaan ja myös näyttänyt niitä tekoja, yrittämistä. En tiedä sujuuko hänellä nykyään kaikki helposti ja täydellisesti yrittämättä. Tiedän, että hän möksähtää tosta kun sanon tästä yrittämisen puutteesta, kun jos hän omasta mielestään yritti. Mutta tämä on mun mielipide, etten mä juurikaan nähnyt sitä yrittämistä mitenkään käytännön tasolla tekemisissä enkä pään sisälläkään avautumisen, luottamisen ja välittämisen kautta.

Ja mä sanoin hänellekin jo sillon heti aluksi, etten halua alkaa mihinkään niin että heti pitäisi erota, tai ikinä. No, ei kai sitten paljon kuunneltu sitä toivetta. Vaan perseapinat käyttäytyy niin, että alkaa juttuun ilman syvempiä tunteita, leikkii hetken toisen tunteilla ja jatkaa matkaa.

Ja sitä mä en tajua. Kun hän sanoi tykkäävänsä musta, haluavansa olla mun kanssa, jopa olevansa rakastunut muhun. Niin miten se noin vain muuttui, jos mä en muuttunut tai toiminut väärin. Miten voi hetkessä muuttua niin ettei haluakaan olla mun kanssa, vaan poistaa kokonaan elämästä. Muilla nähtävästi voi muuttua helposti asiat. Mä en sitä osaa, mä oon niin sitoutunut mihin tahansa mihin alan. Mutta kaiken tämän jälkeen on enää vaan vaikea luottaa mihinkään mitä kukaan sanoo.

Joskus seurustelumme aikana:
Lauri: Ethän suutu, jos tästä ei tulekaan mitään? Haluun kuitenkin, että jokatapauksessa oot aina mun elämässä.
Nana: Ai tuntuuko susta siltä ettei tulis? Mä ainakin haluun olla enkä luovuttaa. 
Lauri: Ei, en tarkota et haluisin perua tätä, meistä voi tulla mitä vaan!
Nana: Vaikka ollaan erilaisia, ja toimitaan eri tavalla niin mä kaikesta huolimatta tykkään susta ja opin kyllä koko ajan asioita, sitä mitä on olla jonkun kaa yhessä. 
Lauri: Niin, jännä et me silti tykätään toisistamme. Vaikka ollaan niin eri maailmoista.

Eli ehkä hän kyllä tavallaan varoitti mua jotenkin erosta. Mutta kun tavallaan perui sen, niin jätin sen asian siihen. Jos hän oli sillon jo oikeesti miettinyt jotain, niin olisi voinut sanoa kunnolla. Olisi voinut sanoo syvemmin miltä tuntuu. Ja siinä vaiheessa olisi voitu käsitellä ongelma-asioita kun olisi kertonut mulle, että mitä haluaisi eri tavalla. Olisi silloin voitu yhdessä puhua niistä ja miettiä niitä ja keksii keinot mitä yrittää että jos saisi paremmin toimimaan. Ennenkun olisi pitänyt erota. Mä luulen et noin kuuluis normaalisti toimii. Eikös yleensä niin tehdä ennen eroa. Jopa mä sen tiiän vaikka olin ensikertalainen. Niin siinä mun mielestä Lauri toimi väärin. Ja sen takiakin musta tuntuu, ettei hän yrittänyt. Kun oon monesti siitä sanonut että mun mielestä hänen puoleltaan oli selkeätä yrityksen puutetta. Mutta, sillonhan jos ei pidä toista tärkeenä, niin ei oo valmis näkee toisen eteen vaivaa. Eikä näemmä välitä vaikka miten tökerösti yhtäkkiä toiselta vetäisi maton kokonaan alta pois. Tosin Lauri on ihmisenä sellainen, että hänelle asioiden pitäisi olla helppoa ilman mitään työtä, ja luovuttaa mielummin jos itse pitäisi jossain tulla vastaan. Kyllä mä aina tiesin, että hän on tuolla tavalla hankala ihminen. Tosin luulin kyllä, että hän olisi sitoutunut jos sitoutuu, ja tekisi kaikkensa suhteen eteen. Luulin niin sen perusteella miten olen olettanut hänen ja Patrician suhteesta. Kun hänen puheiden kannalta silloin hän olisi vielä halunnut yrittää eikä luovuttaa. Jotenkin ajattelin, ettei hän ole mikään huvikseen ottaja ja jättäjä, vaan olisi suhteissa tosissaan. Mutta olin ainakin sillä hetkellä väärässä. Tuntui, että hänelle jättäminen olisi yhtä helppoa ja yhdentekevää kun roskien ulos vienti. Tai sitten se on pelkästään mun kohdalla ollut näin. Koska kyllähän se nyttekin näyttää että hänen on tosi helppoa elää ilman mua. Mutta vaikka ilman Inkaa hän ei näemmä pysty elämään. Harmi että mä otin koko jutun ihan eri tavalla, paljon kovemmin kuin hän, tai kukaan muu. Tai sitten hänestä tuli tuollainen Patriciasta eron jättämien traumojen takia. Ehkä muhun jäi nyt samantyyliset traumat.

Mutta enpä mäkään enää yritä mitään. Enkä odota tai tavoittele mitään. Kenenkään kohdalla, ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen. Mihin mä mitään miestäkään tarvitsisin? Siihenkö että päästäisin jonkun taas satuttamaan mua? Ei kiitos. Jos tääkin olis musta välittäny niin olis se halunnu viettää aikaa mielummin mun kun muiden naisten kans, eikä olis tarvinnu yrittää flirttailla ja katella muita. Kai se oli parempi sit heivaa mut menee jos en riittäny sille. Jos on tosissaan jonkun kanssa niin se kyl riittää eikä edellämainituin tavoin tarvii ketään muita. Mua sattu jo nyt näin paljon, niin mitenköhän mua olis myöhemmin sattunut. En mä olis sulattanu eksän (sen kenen kans ei oo yhteistä lasta) kans tekemisissä olemista, koska en tajuu miks pitäis. Mä en vaan luota siihen, että voisin kenellekään koskaan olla se ’the first choice’. Jos ainoa kenestä luulin, että olisi mulle sopivin, ei pysty siihen, niin miksi kukaan epäsopivampikaan pystyisi.

Vähän surettaa Jumalankin väärä oletus musta. Selvästi se on kuvitellut, että mä olisin niin vahva ihminen, että jaksaisin kantaa yksinäisyyden taakan. Ja se on siinä väärässä.